The Crossroads Between East and West

Onneksi me emme ole niitä

2012-02-11T22:49:00.004+01:00

Olen taas viime aikoina pohtinut sotaa, kurjuutta ja eriarvoisuutta. Varsin piristäviä aiheita kaikki. Olen myös yrittänyt käsittää, mitä me oikein tarkoitamme, kun sanomme olevamme etuoikeutettuja. On selvää, että toisilla (ryhmillä) on enemmän vaihtoehtoja kuin toisilla. Annan muutaman esimerkin.

Esimerkki 1: 90-luvun aikana Jugoslavian kansanarmeijan joukoissa rintamalle lähetettiin kuolemaan lähinnä nuoria, rahattomia maalaispoikia. Heidän ei ollut mahdollista kadota kaupunkiin sen suoman anonymiteetin turvin tai vaihtoehtoisesti maksaa matkaa rajan yli ulkomaille. Toisaalta kukaan mies tuohon aikaan ei ollut suoranaisesti etuoikeutettu (he eivät saaneet mm. lähteä maasta). Enkä usko, että naisillakaan oli kovin etuoikeutettu olo pommitusten keskellä.

Esimerkki 2: Eräänä päivänä ystäväni ojensi äitiään, että tämän tulisi kutsua romaneita romaneiksi yleisemmän, mutta halventavan nimityksen sijaan. Äitinsä asiaa vähätellessä hän sanoi "Aivan samanlaisia ja samanarvoisia ihmisiä he ovat kuin mekin. Ollaan me vaan onnellisia, että emme ole niitä." Vähän säpsähdytti, vaikka olen kuullut kyseisen lauseen ennenkin.

Ymmärrän, että hän tarkoitti tällä romanivähemmistöön kohdistuu järjestelmällistä syrjintää, jonka mittasuhteet ja ilmentymät ovat niin epäinhimillisiä ja sairaita, että niihin on hankala uskoa. Hän tarkoitti siis sitä, että meidän elämämme on harvinaisen helppoa ja mukavaa heidän arkeensa verrattuna.

Mutta toisaalta: minun korvissani tuo lause vei terän edellisen lauseen samanarvoisuuden korostamiselta. Ole onnellinen, että et kuulu Balkanin syrjityimpään vähemmistöön. Sinä olet etuoikeutettu.

Etuoikeutettu. Mitä se lopulta tarkoittaa? Ja miten siihen tulisi suhtautua? Kuuluuko siitä olla ylpeä, kiitollinen vai ehkä häpeissään? Sananakin se kuulostaa typerältä - 'etu' ja 'oikeus'.

Miltä kastanjat tuntuvat jalkojen alla?

2012-01-31T01:10:00.007+01:00

Muutaman mutkan kautta päädyin lukemaan Anna Ahmatovan runoja, vaikka pitäisi kai mieluummin tehdä jotain hyödyllistä. Jotenkin on muuten ihan erilaista -ankeampaa- lukea noita runoja koneelta kuin kirjasta. On ne silti edelleen aika hemmetin hyviä - ja kiinnostavia. Ahmatovan lukeminen sai minut lopulta pohtimaan kastanjoita.

Kastanja on yksi lempisanoistani serbiaksi: kesten. Jostain syystä se kuulostaa ihan ruotsilta, vaikka on varmaan alunperin slaavilainen sana. Minusta se ei kuulosta yhtään serbialta, mutta on ainakin helppo muistaa. Kastanjoita päädyin pohtimaan verratessani UB:n biisiä Sinä päivänä kun synnyin ja Ahmatovan runoa, jonka pohjalta tuon laulun teksti on syntynyt. Alkuperäisestä runosta kastanjat puuttuvat kokonaan!

Olen kehittänyt jonkin hämmentävän fiksaation kastanjoihin. En halua syödä niitä, koska ne eivät mielestäni maistu oikein miltään. Joskus kuitenkin ostan niitä katumyyjiltä, jotka paahtavat niitä sellaisissa hassuissa savuttavissa grilleissä kadulla.

Kastanjat ovat jääneet kaivelemaan mieltäni aivan toisesta syystä: eräs ystäväni kertoi minulle, että hänen lempipaikkansa on hänen kaupunginosansa kadut syksyisin, koska silloin jalkakäytävä on verhoutunut maahan pudonneisiin kastanjoihin. Hänen mukaansa niiden päällä käveleminen tuntuu siltä kuin olisi irti maasta - se aiheuttaa jonkinlaisen epätodellisen tuntemuksen vapaudesta. Koska vapaus on mielestäni tavoiteltava (mielen)tila, haluan nyt aivan välttämättä kävellä kastanjoiden peittämällä kadulla. Sitä joudun kuitenkin odottamaan syksyyn.

Siksi en laita tähän loppuun Ahmatovan runoa (joka on kyllä aivan mieletön sekin), vaan Sinnemäen tekstin.

Viikkoon en puhu kenenkään kanssa
viikkoon en puhu kenenkään kanssa
istun vain kivellä meren äärellä
iloitsen vihreistä hyrskyistä

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin

Muistan aivan selvästi tien ja aidan
muistan aivan selvästi tien ja aidan
kuinka pehmeästi kiedoit
kätesi ympärilleni

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin

Balkan opettaa ihmisistä

2012-01-19T15:27:00.004+01:00

Eräs varsin jännä asia, johon olen törmännyt täällä Novi Sadissa asuessani on taikausko. Taikausko kuulostaa vähän hassulta, mutta en tunne mitään kuvailevampaa sanaa uskolle yliluonnollisiin asioihin. En siis tarkoita uskontoa, vaan muita yliluonnollisia asoita.

Ennen tänne muuttamista, horoskooppi oli minulle vain viihdyttävä teksti, jonka voi löytää iltapäivälehden sivulta. En tuntenut ketään, joka oikeasti uskoisi horoskooppeihin. Hyvä että tiesin oman horoskooppimerkkini, saati sitten nousevia ja mitä-näitä-nyt-onkaan merkkejäni. Joskus joku saattoi kahvitauolla lukea ääneen sen iltapäivälehden horoskoopin, joka lupasi rahaa ja rakkautta ja sitten sille naureskeltiin kollektiivisesti. En ikinä joutunut oppimaan, kuinka suhtautua ihmisiin, jotka uskovat horoskooppeihin.

Entä kummitukset, henget ja muut sellaiset - no tiedättehän te nyt ne sellaiset tuonpuoleiset asiat. Ne tyypit, jotka näihin uskoo nyt ainakin on ihan idiootteja, eikö?

Entä sitten ne ihmiset, jotka sekoavat täysikuun aikaan? Ei kuulunut ystäväpiiriini näitäkään. Ehkä joku joskus valitti nukkumisvaikeuksista, mutta sen kummemmin kuun liikkeitä ei huomioitu.

Entä homeopatia? En oikein edes tiennyt mitä se on, vaikka jotkut ystäväni siihen uskoivat.

Entä oletteko huomanneet jotain jännää energiaa ihmisten välillä? Sellaista joka on erilaista tilanteesta ja ympärillä olevista ihmisistä riippuen. Siis häh? Mitä ihmeen energiaa? Näkeekö sen ihan silmillä vai mistä sen tunnistaa?

Tässä nyt muutama esimerkki aiheista, joita aloin kohtamaan päivittäin heti, kun hyppäsin ulos junasta Novi Sadissa puolitoista vuotta sitten. Minun oli opittava suhtautumaan yliluonnollisiin asioihin muutenkin kuin nauramalla päin tosissaan olevan ihmisen naamaa. Eräs ystäväni on homeopaatti, toinen elättää itsensä horoskoopeilla ja kolmas on reiki-hieroja, joten pakkohan minun oli oppia. Ja olenhan omasta mielestäni niin ihanan kulttuurirelativisti.

Lähes aina, kun kohtaan uuden ihmisen, joudun vastaamaan kysymykseen horoskooppimerkistäni. Sitten alkaa päivittely, että et sinä kyllä yhtään kauriilta vaikuta, koska et ole ollenkaan järjestelmällinen, vakava, koti-ihminen ja niin edelleen. Vastaukseni tähän on yleensä: "Ei, en varmaan olekaan, koska en oikein usko horoskooppeihin, mutta varmasti nouseva horoskooppimerkkini on joku epäjärjestelmällinen ja sekava, joka selittää omituisuuteni". Olen myös huomaamattani omaksunut horoskooppien tärkeyden. Kesällä huomasin toteavani kaverilleni "Hei wau, mehän ollaan sitten molemmat kauriita". Ihan kuin tietäisin mitä se kauriina oleminen oikeasti tarkoittaa.

Täysikuun aikaan koko kaveripiirini sekoaa. Ja vaikuttaa se myös minun elämääni, koska siihen aikaan ei voi suunnitella tekevänsä yhtään mitään järkevää. Kukaan ei nuku, kaikki kiertävät levottomasti ympäri kaupunkia ja selittävät kaiken omituisen ja typerän käytöksensä kuulla. Mikäs siinä, kyllä minäkin voin kerran kuukaudessa lomailla, olla täysin vastuuton ja syyttää siitä kaukaista taivaankappaletta. Aika nautinnollista itseasiassa.

Haamutarinat ovatkin sitten vähän hankalampi juttu. Kivahan niitä on kuunnella, mutta ei minulla ole yhtään vastaavaa tarinaa kerrottavaksi. Vähän myös pelottaa, miten joku oikeasti uskoo tuollaiseen. En ehkä osaa paikallistaa itseäni niistä, koska en ikinä ole mitään vastaavaa kokenut. Olen siis päätynyt ignooramaan ja nyökyttelemään hyväksyvästi ja ehkä vähän kommentoimaan tyyliin "onkohan tuossa nyt mitään järkeä!". Mutta eihän se lopulta ketään vahingoita, jos löydät selityksen johonkin ilmiöön henkimaailmasta, eikö?

Homeopatia onkin sitten jännä asia. Itse en ehkä alkaisi vetämään niitä aineita (ei minulla ole mitään tarvetta), mutta tunnen kyllä ihmisiä, joita ne tuntuvat auttavan. Joten mikäs siinä, jos se saa olosi paremmaksi. Uutenavuotena huumasimme ystäväni koiran homeopaattisilla aineilla ja pakko on myöntää, että se toimi. Vaikutus oli valitettavan lyhyt, mutta sen aikaa kun se kesti, ei koira pelännyt ilotulitusta ollenkaan. En usko, että koiralla voi ilmetä placebo-efektiä, joten kai tässä jotain perää on.

Tämän pitkän selostuksen jälkeen jää jäljelle vielä kaikkein epämääräisin ja minulle itselleni problemaattisin asia - energiat ihmisten välillä. En minä aikaisemmin mitään energioita pohtinut - toisten ihmisten kanssa tulet toimeen ja toisten kanssa et. Jotkut ihmiset ovat kiinnostavia, toiset eivät. Syy siihen miksi näin on ei vain aina ole selvä. Saatat tavata jonkun aivan huipun, ihanan ja samanmielisen ihmisen, mutta silti siitä puuttuu hmm, no sitä jotain. Toisaalta saatat tavata jonkun aivan todella ärsyttävän ihmisen, mutta silti nautit hänen seurastaan aivan suunnattomasti. Välillä myös riippuu ihan päivästä kenen seurassa on hyvä olla ja kenen seura tuntuu vievän kaiken energiasi.

Ehkä tämä yltiörationaalinen suhtautumiseni on vienyt minulta kyvyn aistia asioita, jotka ovat piilossa älyllisen tason alla. Tässä ei välttämättä ole kyse mistään energiasta ensinkään, mutta voihan sitä toki siksikin kutsua. Itse kutsuisin sitä ennemmin ihmisen ominaisuuksien summaksi, joka jollain tapaa kohtaa oman vastaavasi. Saatat olla aivan kaikesta erimieltä jonkun kanssa, joka kuitenkin saa sinut nauttimaan seurastaan lämpimyydellään, välittömyydellään, avoimuudellaan ja elämänasenteellaan. Tai ehkä tuo ihminen ei ole ollenkaan lämmin ja välitön, teillä ei ole mitään yhteistä puhuttavaa mutta silti viihdyt hänen seurassaan. Tavallaan kaikki kommunikaatio ei tapahdu älyllisellä, kuten keskustelun tasolla. Luulen, että tässä on nyt kyse niistä kohtaavista energioista, joista kaikki puhuvat. Ei mitenkään rationaalista, sanoisin.

Hieman summatakseni voisin siis sanoa, että olen täällä asuessani oppinut huomioimaan myös nuo "ihmisten väliset energiat" paremmin. Aina ei tarvitse yrittää löytää järkevää selitystä, kun on kyse ihmisistä. Eihän me lopulta kovin järkeviä olla.

Talvi?

2012-01-04T15:27:00.005+01:00

Uutiset kertoo, että Suomessa myrskyää ja sähköt on poikki vähän kaikilta. Täällä puolestaan on hämmentävä keskitalvi: lämmintä on melkein 15 astetta ja lumesta ei edelleen tietoakaan. Ei minua ainakaan haittaa, eipähän kylmyys luita kolota. Ei nyt noiden sähkökatkojen osalta ihan osunut oikeaan tämä sarjis (vaikka täällä huhuja liikkuukin, että sähköntuotanto ei ole riittävää, koska joissa ei ole tarpeeksi vettä ja siksi saattaa olla talven aikana tiedossa katkoja täälläkin).

Suomeen paluuta muuten lykkäsin (taas kerran) parilla viikolla, tulen siis sinne maaliskuun puolivälissä.

Joulukuu ilman joulua

2011-12-23T16:22:00.000+01:00

Vaikka olenkin ollut joulukriittinen (poliittisesti korrekti ilmaus sille, että en pidä joulusta enkä ymmärrä sitä) jo useamman vuoden, vasta tänä vuonna pystyn oikeasti välttämään tuon kirotun juhlan. Melko koomista tosin on, että suurin syy jouluttomuuteeni on uskonto.

Kiitos sosiaalisen median tajusin, että jouluhan on Suomessa huomenna. Täällä joulua vietetään vasta tammikuun kuudes, joten jouluhysteria, -lomasta puhumattakaan ei ole vielä kunnolla alkanut. Ehkä se alkaa ärsyttää sitten myöhemmin, mutta varasuunnitelmani on paeta katolilaiseen Kroatiaan ortodoksiseksi jouluksi. Onneksi joulu ei ole täällä niin iso asia muutenkaan.

Ihanaa, kun ei tarvitse miettiä miten matkustaa jonnekin metsään, selitellä miksi ei osta lahjoja, teeskennellä rentoutuvansa ja lopettaa elämää kolmeksi päiväksi. Älyttömän hyvä.

Balkan opettaa odottamaan

2011-12-14T17:10:00.006+01:00

Tänään saatte luettavaksenne sekalaista ajatuksenvirtaa aiheesta 'Balkan opettaa'. Parin kuukauden päästä olisi sitten edessä paluu Suomen talveen, joten ehkä on aika tehdä jonkilainen conclusion. Onhan tämä vuosikin jo lopuillaan.

Tulin Balkanille oppiakseni, että elämän ei tarvitse olla nopeaa, stressaavaa ja hektistä. Halusin oppia nauttimaan elämän hitaudesta. Ja hidastamaan itse. Halusin myös oppia odottamaan, kärsimätön luonne kun olen. Hitauden opettelu sujuu ihan kivasti, mutta odottaminen ärsyttää edelleen.

Tiesin toki jo aiemmin, että on aivan järjetötöntä stressata hitaasti etenevistä asioista, joita et voi omalla toiminnallasi mitenkään nopeuttaa. Miksi hermoilla turhia, kun voit odottaessasi nauttia elämästä? Hermoilit tai et, asiat etenevät omalla painollaan (tai eivät). Silti aina pitää stressata.

Kuten arvelinkin, on Balkanilla eläminen ollut minulle hyvä koulu. Täällä nimittäin saa odottaa. Kyse ei ole pelkästään kolme tuntia myöhässä olevan junan odottamisesta. Tai aina vähintään sen 20 minuuttia myöhässä olevan kaverin venailusta. Tai siitä, että jengillä helposti kestää 3 viikkoa yhteen sähköpostiin vastaaminen. Olen toki tottunut elämään kaiken edellä mainitun kanssa sen suuremmin hermoilematta.

Laajemmin ajateltuna kyse on siitä, että vaikka odottaisit jotain tapahtuvaksi, se ei estä sinua nauttimasta elämästä tässä ja nyt. Olen oppinut, että yksittäinen (suurikin) asia ei voi olla kaikki millä on merkitystä. Vaikka esimerkiksi odottaisit, että joku kertoisi sinulle eksistenssisi tarkoituksen (tai jotain muuta tärkeää) voit kyllä elää ihan normaalisti sitä odotellessasi.

Olen oppinut jotain muutakin: nauttimaan epävarmuudesta. Kun jokin asia ei tapahdu heti ja nyt, se voi helposti jäädä kokonaan tapahtumatta. Vaikka kuinka odottaisit. Jollain kierolla tavalla tämän tietäminen on varsin nautinnollista. Tekee elämästä jännempää.

Yllättävää kyllä, olen viimein oppinut ennakoimaan. Jos asioista huolehtii ajoissa, ei pieni odottaminen aiheuta katastrofia. Sen lisäksi olen oppinut olemaan myöhässä. Tämä jo etukäteen tiedoksi teille siellä Suomessa.

Lainaan vielä lopuksi vanhaa sanontaa: hyvää kannattaa odottaa. Juuri näin, mutta olen huomannut, että aika usein sen jonkin tapahtuvaksi odottaminen on itseasiassa paljon parempaa kuin itse odotettu asia. Niinpä toisinaan odottaisin mieluummin vaikka loputtomiin.

Vielä en ole kuitenkaan sisäistänyt odottamisen kauneutta täydellisesti. Huomasin tämän, kun menin ottamaan tatuoinnin. Meidän piti pitää sidetaitosta tatskan päällä 2 tuntia ennen kuin saimme alkaa ihailla itse tatuointia. Ainut asia, jota pystyin ajattelemaan oli "kauanko vielä?". Pitkältä tuntui tuo kaksituntinen.

Olen yhä aika levoton luonne muutenkin. Aika harvoin pysyn samassa paikassa tuntia, paria pitempään (vertaa tavallisen kahvitauon kesto n. 3 tuntia). Täytyynee siis palata Balkanille pienen Suomi-loman jälkeen sisäistämään tämä asia ihan kunnolla.

2011-11-27T18:09:00.008+01:00

Sunnuntai Novi Sadissa

Tyhjät aamuiset kadut
Kiireinen tori

Kirkonkellot
Valokuvanäyttelyt
Aurinko ja lämpö

Sanomalehdet
Liian monta kuppia kahvia
Selittämättömät naurukohtaukset
Pitkät päämäärättömät keskustelut

Hidas kävely läpi keskustan
Levottomuus
Vapaus

Sarajevon sydän

2011-11-21T22:11:00.003+01:00

Olen ihan unohtanut laittaa kuvia muun uudesta tatuoinnista. Se on mun "Balkan juttu", Sarajevon sydän. Me likes. Kuvat on mustavalkoisia, koska tajusin, että käsi on aika ällöttävän näköinen asia.

Arki

2011-11-19T23:46:00.003+01:00

Olen yrittänyt pohtia mikä ihme minut saa viihtymään Novi Sadissa niin hyvin. Tämä on hyvä kysymys erityisesti siksi, että arkielämän pyörittäminen täällä on huomattavasti hankalampaa kuin Suomessa. Ja minä kun olen ihminen, joka ei halua tuhlata aikaansa pankissa, kaupassa ja vaikka missä toimistossa jonottamiseen, saati sitten johonkin yhtä älyttömään (mutta tärkeään) asiaan kuin kaasun tilaamiseen. Nämä ihan vain muutamana esimerkkinä. Suomessa käyn enimmillään kerran kahdessa vuodessa pankissa, naapurissa on supermarket, talo on lämmin minusta riippumatta ja hella ei toimi kaasulla vaan sähköllä. Ja sen sähkölaskun maksan netissä.

Ehkä tässä kaikessa on pohjimmillaan kyse elämän pienistä onnistumisista - siis siitä, kun oppii miten näistä turhista asioista selviää helposti ja ilman suurempaa vaivannäköä. Onhan se aika hienoa, jos onnistut saamaan viisumin alle viikossa ilman jonotusta sen normaalin parin kuukauden (ja kolmen puolenpäivän mittaisen jonotuskerran) sijaan. Jollain kierolla tavalla olen myös oppinut nauttimaan arkielämän askareista. Ihmiselle, jonka jääkaappi on aina tyhjä on aika suuri asia, jos kotona kerrankin on ruokaa. Saa olla ylpeä itsestään, koska ehti ja malttoi ihan itse mennä ostoksille. Mutta silti, arkielämän pyörittäminen on vieläkin minulle varsin vastenmielinen juttu. Jos ihmisen ei tarvitsisi syödä ja nukkua (ainakaan niin usein), olisi elämä varmasti paljon kivempaa, valitan usein kavereilleni. Tiedä häntä.

Isälle

2011-11-13T19:53:00.001+01:00

Minun isäni on professori. Ja sen kyllä huomaa. Lukemattomat kerrat olen saanut kuunnella sen saman luennon aiheesta x, y tai ö ruokapöydässä, autossa, sienimetsässä tai ihan missä vain - joskus 3 kertaa peräjälkeen toistettuna, että kuulijakunta varmasti ymmärtää mistä on kyse. Luentoon kuluva aika seuraa yliopistolta opittua kaavaa: luento kestää 1,5 tuntia, viimeinen vartti on varattu tarkentaville kysymyksille. Yleensä luento sisältää kirjojen selailua ja jonkinlaisen materiaalin jakoa kuulijakunnalle. Ruokapöydästä/autosta/metsästä ei saa poistua ennen luennon loppua.

Vaikka näistä loputtomista luennoista ei mieleeni ole jäänyt aivan liikaa (no on ehkä nyt kuitenkin jotain..), olen oppinut vanhalta isältäni aika paljon muita arvokkaita asioita. Listatakseni muutamia tärkeimpiä: tasa-arvo, pasifismi, muiden ihmisten kunnioittaminen, eläinoikeudet, ihmisoikeudet, luonnon merkitys ihmisille muutenkin kuin materiaalisina resursseina, kansalaisvaikuttamisen tärkeys jne.

Eräs erityisen tärkeä asia, jonka olen jollain tapaa ottanut omakseni on isäni lähes foobinen suhtautuminen kaikkeen normaliin (normatiiviseen) ja kunnolliseen. Normit on tehty rikottavaksi. Lapsena oli aika noloa, kun oma isä on niin outo ja kyselee ihmisiltä omituisia kysymyksiä, mutta nykyään olen tästä varsin erikoisesta ja äkäisestä vanhasta miehestä ylpeä. Esimerkillään hän on näyttänyt minulle, että kaikkien ei tarvitse mahtua samaa muottiin, näytellä samaa roolia samalla tavalla kuin kaikki muut. Aina on myös tärkeää esittää "tyhmiä kysymyksiä", joista tärkein on "miksi?". Tämän myötä olen saanut vapaasti kasvaa sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Arvostan.

Kaikesta huolimatta isäni on varsin kunnollinen ihminen - ainakin verrattuna huikentelevaiseen jälkikasvuunsa. Huoleton elämänasenteeni todennäköisesti juontaa juurensa juuri siihen, että jos asiat eivät mene ihan putkeen, yleensä isä osaa auttaa. Voin siis aina välillä tehdä tyhmiäkin päätöksiä. Toisaalta taas olen jättänyt monta typerää ideaa toteuttamatta (hiihtopummius alpeilla, yliopistoon hakematta jättäminen, maailman ympäri matkustaminen ilman rahaa yms.), koska olen omaksunut isältäni jonkinlaisen käsityksen siitä mikä on järkevää ja mikä ei välttämättä niin kovin fiksua.

Kaikkein tärkein professori Rannikolta oppimani asia lienee kuitenkin seurausta jatkuvasta altistumisesta sosiologisille pohdinnoille: asioihin tulee suhtautua kriittisesti - ne harvemmin ovat yksinkertaisia, vaikka joku niin väittäisikin. Asioihin voi vaikuttaa omalla toiminnallaan, pelkkä valittaminen ei auta.

Nämä kaikki isältäni saamani opit ovat tehneet minusta (ainakin enimmäkseen) tasapainoisen, ja aivan ehdottomasti onnellisen ihmisen. Pakko kuitenkin mainita lopuksi, että onneksi olen onnistunut suhtautumaan kriittisesti myös vanhan isäni opetuksiin, joten en voi väittää kasvaneeni täydellisesti hänen opetussuunnitelmansa mukaisesti. Se olisi ollut varmasti aika tylsää isänkin mielestä.

Juurettomuus

2011-11-11T20:48:00.002+01:00

Olen huomannut, että liikkuvainen elämäntapani ei ole omiaan mahdollistamaan pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden ylläpitämistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen asunut vähän ympäsiinsä, äkkiä laskettuna kuudessa eri kaupungissa/tuppukylässä. Onhan nykyään tietysti Facebook, matkapuhelin ja sähköposti, jotka irrottavat kommunikaation fyysisestä tilasta. Siitä huolimatta en pidä yhteyttä kaukana oleviin ihmisiin juuri koskaan. Kyse ei ole siitä, että en välittäisi ja haluaisi kuulla heidän kuulumisiaan - ikävöin ympäri maailmaa (tai ihan vain naapurikaupungissa) olevia ihmisiä koko ajan. Elämäni vain on jotenkin projektimaista - kaikki "projektit" kestävät tietyn ajan ja sitten on taas aika vaihtaa maisemaa. Ja koska minulle erityiseen tärkeää ystävyydessä on fyysinen läheisyys, facebookkailu ei ole se kaikkein paras tapa kommunikoida ihmisten kanssa.

Tämän kaiken seurauksena menetän kontaktin ihmisiin todella helposti. Olen tajunnut, että minulla ei ole ollenkaan vanhoja ystäviä joiden kanssa olisin yhteydessä edes kerran vuodessa. Kaikkein vanhin ystävyyssuhteeni juontaa juurensa lukioon, ja tämänkin ihmisen kanssa yhteydenpitoni on hävettävän olematonta (pusuja Katja!). On jotenkin hälyttävää huomata, että ihmiset joiden kanssa olet viettänyt jossain vaiheessa elämääsi aikaa tuntitolkulla joka päivä, muuttuvat satunnaisiksi kommenteiksi facebookissa. Ei hemmetti, onkohan minulla oikeasti joku ihmissuhde-vamma? Ehkä ei, mutta on tämä silti mielestäni melko hälyttävää.

Mutta näköjään asiat muuttuvat. En ole ollut koskaan huolissani tai sentimentaalinen, kun olen pakannut kamani ja lähtenyt johonkin uuteen paikkaan. Lähteminen on aina ollut kivaa - ja jotenkin tarpeellista elämänlaadun kannalta. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että halua (enkä voi) lähteä Novi Sadista. En tiedä onko kyseessä ikä(äntyminen), vai olenko nyt oikeasti löytänyt sellaisen fyysisen tilan, jossa saattaisin viihtyä kauemminkin. Paikan, jossa voin kuvitella olevani vielä viiden vuoden päästäkin. Voi myös olla, että viimein tajusin menettäväni kontaktin ihmisiin epäterveen helposti ja en halua niin tapahtuvan taas uusien ihmisten kohdalla.

Well, who knows.. Jännä, uusi mielentila joka tapauksessa.

Haleja ja pusuja rakkaille Suomeen ja muualle, ikävä on teitä kaikkia.

Ps. Koska Tepu kuitenkin kysyy kohta onko mulla nyt sit joku "spesiaali syy" olla tätä mieltä, niin voin kertoa, että en ole saanut sotkettua itseäni jonkun kuuman novisadilaisen kanssa mihinkään super-vakavaan parisuhteeseen. No worries siis. :)

Kylä nimeltä Novi Sad

2011-11-06T17:19:00.000+01:00

Novi Sad on kuin pieni kylä - usein tuntuu, että täällä kaikki tuntevat toisensa. Usein käy ilmi, että hmiset, joihin olet tutustunut aivan erilaisisissa kuvioissa ovat lapsuudentovereita, opiskelukavereita, laulavat samassa kuorossa tai ovat asuneet jo 20 vuotta toistensa vanhemmilta/muilta sukulaisilta vuokratussa asunnossa. Vaikka aika monet ystäväni ovatkin muuttaneet tänne jostain muualta, siti heillä asuu pitkäaikaisia tuttavia ja sukulaisia naapurustossa.

Novi Sadista puhuessa on hankala puhua (suur)kaupunkeihin liitetystä anonymiteetista. No eihän tämä tietenkään mikään metropoli ole, mutta kyseessä on kuitenkin Serbian toiseksi suurin kaupunki. On tavallaan huvittavaa tavata tuttu, jota et ole nähnyt muutamaan kuukauteen ja joka silti tietää mitä olet puuhaillut tuon ajan. Säästääpä ainakin kuulumisten kertomiseen muuten kulutettavan ajan ja voi kuluttaa sen muista juoriluun. Kahvikupin äärellä juoruilu onkin yksi novisadilaisten rakkaimmista harrastuksista. Olen ilmeisesti integroitunut jo aika kivasti, koska suurin osa myös minun ajastani menee juoruiluun.

Reflektioita sunnuntain Pride-kulkueeseen liittyen

2011-09-30T17:48:00.013+02:00

Kirjoittaessani tätä tekstiä, Pride-paraatin järjestäminen sitten kiellettiin valtion toimesta mellakoiden pelossa. Voi toki olla, että se vielä tapahtuu, saa nähdä.

****

Belgradin Pride tapahtuu nyt sunnuntaina kolmatta kertaa. Tai ei se ihan varmaa vielä ole. Pride tapahtuu, jos poliisien ammattiliitto suostuu siihen, että sen jäsenet voivat mennä töihin, eli turvaamaan yleistä järjestystä kaupungin kaduille. Pride tapahtuu, jos valtionjohto ei päätä peruuttaa kulkuetta jollain verukkeella. Pride tapahtuu, jos osallistujat pääsevät saapumaan paikalle turvallisesti. Keskustelu on siis hyvin samantapaista, kuin viime vuonna ennen ensimmäistä Belgradin Pridea sitten verisen Priden vuonna 2001. Kenellekään ei vieläkään ole aivan selvää tapahtuuko Pride vai ei. Vielä epäselvempää on mitä Belgradissa tarkkaan ottaen tulee tapahtumaan sunnuntaina.

Viime vuonna yritin jäsennellä julkista keskustelua, jota paraatista käytiin mediassa ja erityisesti kaikkialla missä ihmiset kohtaavat. Vuosi sitten huomionarvoista oli, että keskustelu Pridesta tuntui olevan ainut keskusteltava aihe Serbiassa koko lokakuun ajan. Tänä vuonna julkinen keskustelu ei ole aivan niin kiivasta ja kokonaisvaltaista- Kosovon räjähdysherkän tilanteen seuraaminen ja siihen ratkaisujen etsiminen on yhä etualalla vain pari päivää ennen h-hetkeä. Myös politiikkojen katseet ovat pääasiassa Kosovossa, joten kommentteja Prideen liittyen heiltä näyttää tippuvan vain sivulauseissa.

Tänä vuonna pääasiallinen huomioni on kiinnittynyt seksuaalivähemmistöjen edustajien, erityisesti aktivistien omiin näkemyksiin Pridesta, jotka heijastavat myös laajempaa kulkueesta käytävää keskustelua. On (aivan kuten viime vuonna) tapahtunut jako niihin, jotka menevät Pridelle ja niihin, jotka jäävät kotiin. Pridelle menoon olen löytänyt oikeastaan vain yhden syyn: Priden antama näkyvyys vaatimukselle seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksista koetaan niin tärkeäksi, että oma turvallisuus ollaan valmiita vaarantamaan sen takia. Pride koetaan siis oikeaksi tavaksi parantaa seksuaalivähemmistöjen surkeaa tilannetta Serbiassa. Paljon kiinnostavampia ovatkin syyt, joiden takia Pridea ei koeta tarkeäksi tai sitä jopa vastustetaan. Tässä pieni erittely tästä keskustelusta.

1. Miksi minun elämäntapanani ja seksuaalinen orientaationi politisoidaan ja tehdään väkisin näkyväksi, vaikka itse haluaisin vain elää elämääni rauhassa?

Gay Priden lähestyminen näkyy selvänä jännityksen lisääntymisenä: äärioikeisto uhkaa "polttaa Belgradin", jos Pride-kulkue järjestetään, seksuaalivähemmistöjä solvaavia graffitteja ilmestyy seiniin kymmeniä joka yö, kirkon edustajat rukoilevat "parannusta JA anteeksiantoa homoille", seksuaalivähemmistöjä tukevien organisaatioiden tilohin hyökätään savupommein ja kiihtyneessä julkisessa keskustelussa ei-heteroseksuaalisuuden tuomitsevat äänenpainot saavat näkyvyyttä. Kaiken tämän vuoksi ei-heteroseksuaalisen populaation turvattomuudentunne lisääntyy ja sitä myötä heidän sosiaalinen tilansa kutistuu.

Ihmiset kokevat, että heidän yksityiselämänsä on tehty julkiseksi, vaikka julkisuutta he kaikkein viimeiseksi kaipaavat. He kokevat, että tässä maassa voi elää parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa vain siksi, että muita ihmisiä ei kiinnosta miten sinä elät elämääsi. Nyt kun "sinusta" keskustellaan joka paikassa, alkavat ihmiset myös katsoa ympärilleen, ja esimerkiksi naapureille tai työkavereille paljastumisen riski on suurempi. Priden aiheuttama haitta omalle yksityiselämälle siis koetaan suuremmaksi kuin sen tuomat hyödyt.

2. Ei tällä kuitenkaan mitään saavuteta!

Viime vuoden Pride-kulkueesta puhuttaessa muistellaan sitä kaaosta, joka Pridea seurasi äärioikeistolaisten huligaanien hajottaessa koko Belgradin keskustan. Mellakat aiheuttivat kymmenien poliisien loukkaantumisen ja arviolta miljoonan euron aineelliset vahingot. Nyt ihmiset miettivätkin "Onko tämä kaiken sen tuhon arvoista?", koska melko selvää on, että huliganismilta ei tänäkään vuonna vältytä.

Tähän vaikuttaa myös julkisessa keskustelussa esitetyt kannanotot siitä, onko Pride loppujen lopuksi niin tärkeä asia seksuaalivähemmistöjen edustajille, että he ovat valmiita ottamaan omalletunnolleen poliisien mahdollisesti vakavatkin loukkaantumiset ja talouskriisissä olevan maan "vähemmistöön tuhlaamat rahat". LGBTIQ_populaation edustajat pelkäävät, että julkinen mielipide seksuaalivähemmistöjä kohtaan kiristyy entisestään, koska vaatimukset (niin rahan kuin oikeuksienkin suhteen) ovat liian kovia. Moni ihminen näkee Pride-kulkueen EU:n ja seksuaalivähemmistöjen (turhana) yhteisenä projektina, johon valtiojohto on painostettu EU:n taholta.

Tähän keskusteluun liittyy läheisesti myös sopivien metodien pohdinta: Onko tämä oikea tapa tuoda seksuaalivähemmistöjen oikeudet agendalle vai pitäisikö niitä edistää muilla (hiljaisemmilla) keinoilla? Pride-kulkueen ei koeta suoraan edistävän seksuaalivähemmistön oikeuksia. Toisaalta taas tiedostetaan oma oikeus osoittaa mieltään oikeuksiensa puolesta, kyllähän muutkin ryhmät niin tekevät. Pridesta on tehty jotenkin valtavan iso asia Serbiassa. Se näkyy myös Priden järjestäjien ja tukijoiden materiaaleissa, jolla yritetään viestittää, että Gay Pride ei lopulta ole niin erikoinen tapahtuma: Paraatin nettisivuilla lukee mm. Pride - normaalia.

3. Kai sä tajuat, että tämä maa on Serbia?

Yksi mielestäni voimakkaimmista ja eniten toistuvista teemoista aktivistien puheessa on turvattomuus. Reilusti yli kymmenen LGBT-porukan edustajaa on kieltänyt minua menemästä Belgradiin sunnuntaina, koska siellä ei ole turvallista. "Älkää hyvät ihmiset menkö sinne tapattamaan itseänne valtion kustannuksella!" Epäluottamus poliisin kykyyn turvata osallistujien koskemattomuus on todella laajalle levinnyttä. Asiaa ei auta se, että viime vuonna kukaan paraatin osallistujista ei loukkantunut. Väkivallan pelon vuoksi moni toivoo Priden peruuntuvan, aivan kuten tapahtui mm. vuonna 2009, kun poliisin edustajat tunnustivat, että he eivät pysty takaamaan osallistujien turvallisuutta.

Epäluottamus kohdistuu siis ennen kaikkea poliisiin, mutta myös maan poliittiseen johtoon. Koska Priden sallimisen pääasialliseksi motiiviksi nähdään EU:n miellyttäminen, ei ihmisoikeudet, pelätään, että valtio ei panosta tarpeeksi resursseja yleisen järjestyksen turvaamiseen. Tähän diskurssiin liittyy vahvasti myös näkemys siitä, että Serbia maana ei ole valmis Gay Prideen. Luottamusta ei ole omiaan lisäämään tieto, että eräs viime vuotisten mellakoiden johtajista on päässyt vankilasta ja organisoi (omien sanojensa mukaan rauhanomaista) mielenosoitusta Pride-kulkuetta vastaan.

Tämän kaiken lisäksi kysymys on jälleen kerran tilasta, vaikkakin tämä keskustelu on tänä vuonna melko marginaalista. Seksuaalisuus on asia, joka kuuluu yksityiseen tilaan, ei julkisesti kaduilla manifestoitavaksi.

***

Itse aion kaikesta huolimatta mennä sunnutaina Belgradiin sateenkaarilippu (ja sateenkaarikorvikset!) mukanani, jos Pride tapahtuu. Täällä osallistumisen perusteluksi ei riitä "ihmisoikeudet", joten olkoon perusteluni sitten se, että kun Pride nyt kerran järjestetään, on parempi, että siellä on paljon ihmisiä osoittamassa, että Pride-paraati, samoin kuin erilaisten seksuaalisuuksien kirjo on aivan normaalia asia.

Kategorisoinnista, osa 2

2011-06-24T14:25:00.004+02:00

Jatkan vähän jokin aika sitten aloittamaani pohdintaa kategorisoinnista. Olen oppinut, että olen aika tosi allerginen ilmiöiden luokittelulle. Viime aikoina olen päätynyt tilanteisiin, joissa olisi ollut tärkeää löytää itselleen sopiva identiteettikategoria, mutta pitkänkään pohdinnan jälkeen en osannut valita omaani, koska en vaan koe tarpeelliseksi uusintaa noita erotteluja. Ei tämä maailma paremmaksi muutu, jos toistaa samoja idioottimaisia jaotteluja ja siten oikeuttaa niiden dominoivan aseman. Huoh.

Eilen minulla olisi ollut tilaisuus osallistua Belgradilaisen LGBTIQ-organisaation seksuaalivähemmistöjen oikeuksia promoavan tv-mainoksen kuvaamiseen. En lopulta mennyt, koska ideana oli vetää päälleen t-paita, johon olisi painettu yksi sana, joka kuvaa omaa seksuaali-identiteettiä. Vaikka kuinka pohdin asiaa, en osannut valita itselleni tekstiä.

Tavallaan koko mainoksen idea tuntui typerältä. Toisaalta taas koen idean olevan tosi hieno, koska täällä oikeasti vaatii aika paljon mennä telkkariin julistamaan ei-heteroseksuaalista orientaatiota. Ihmiset, jotka mainokseen osallistuivat ovat mielestäni todella rohkeita. Onhan se todella tärkeää, että esim. seksuaali-identiteettiään pohtivat nuoret huomaavat, että eivät ole sen kanssa aivan yksin. Seksuaalivähemmistöjen näkyvyyden lisääminen tv:n kautta on vähän sama asia kuin pride-kulkueet - ne viestittävät, että ihan tavallisia ihmisiä tässä ollaan ja meitä on paljon.

Mutta tämä kategorisointi. Ymmärrän, että tämän mainoksen suhteen kyseessä on poliittinen päätös siitä, kuinka performoida omaa seksuaali-identiteettiään juuri sillä hetkellä. Tällaisessa tilanteessa 'queer', 'ei-heteroseksuaali' tai 'bi' tuntuu aika laimealta irtiotolta heteronormatiivisuudesta. Itsekin olisin varmaan valinnut jotain radikaalimpaa - olishan se nyt kieltämättä aika siistiä manifestoida itseään lesbona kansallisessa televisiossa näinkin patriarkaalisessa maassa, eikö?

Seksuaalisuuden luokittelu yksinkertaistavalla tavalla ei ole ainoa minua viime aikoina ärsyttänyt kategorisointiin liittyvä asia, vaan myös oletus, että sukupuolet jakaantuvat jotenkin luonnostaan binaarioppositioiksi. Eräät paikalliset naisorganisaatioiden aktiivit tuntuvat lähtevän oletuksesta, että maailma on parempi paikka, jos miehet suljetaan kaiken toiminnan ulkopuolelle. Lähtökohtainen ajatus tuntuu olevan, että 'naiseus' on ongelma ja naisten tulee voimaantua näkemään, että naisenakin on ihan kiva elää - ainakin jos kerää ympärilleen joukon naisia ja sulkee miehet ulkopuolelle. Juuri tällainen sukupuolen täysin annettuna ottava ajattelu saa minut aivan varmasti ärsyyntymään. Naisliikkeen pointti on kuitenkin jo kauan ollut kyseenalaistaa sukupuolierojen pysyvyys ja olemassaolo. Miksi ihmeessä niitä pitää yhä uusintaa?

Maailmaa ei ole yksinkertainen. Miksi sen moninaisuus pitää yrittää lukita näihin yksinkertaisiin ja rajoittaviin lokeroihin? Ei pieni postmoderni haahuilu meidän elämää sen vaikeammaksi tee - vapaammaksi ja onnellisemmaksi kyllä.

Salaliitto vai uhka Euroopasta?

2011-06-05T23:11:00.005+02:00

Luin tällä viikolla kiinnostavan artikkelin siitä miten seksuaalinen poikkeavuus sijoitetaan aina oman elinpiirin ulkopuolelle. Kyseessä oli historiallinen katsaus siitä kuinka epänormatiiviset seksuaaliset mieltymykset nähdään oman ajan ja tilan ulkopuolelta tulevana uhkana. Siitä innostuneena aloin taas kerran harrastamaan keittiösosiologiaa.

Serbian tapauksessa tuo ei-heteroseksuaalisuuteen liittyvä moraaliton vapaamielisyys paikannetaan useimmiten Euroopan Unioniin. Eräät tahot myös uskovat homoseksuaalisuuden olevan uusliberalistinen salajuoni (näitä löytyy kyllä ihan Suomestakin). Oli miten oli, kansakunnan moraalia murentava homostelu ei ole 'maan tapa', vaan maan rajojen ulkopuolelta leviävää saastetta. EU vaatii Serbiaa huolehtimaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, joka taas tekee homoseksuaalisuudesta muoti-ilmiön. Ulkopuolelta annetun vapaamielisyyden seurauksena kansakunta menettää kykynsä uudistua (perinteinen naisten tehtävä) ja puolustautua (perinteinen miesten tehtävä).

Aivan samalla tavalla Suomessa ei-heteroseksuaalisuus paikannettiin (paikannetaan?) maan rajojen ulkopuolle - Ruotsiin. Liberaali Ruotsi hyväksyi homoseksuaaliset suhteen ennen Suomea, ja niinpä suomalainen nuoriso meni Ruotsiin oppimaan moraalisesti arvelluttavaa seksuaalista käyttäytymistä. Ja mikä pahinta, he tietenkin toivat sen mukanaan Suomeen palattuaan ja siitä tuli osa suomalaista kulttuuria.

Takaisin Serbiaan: Tuo keskustelu, joka Suomessa käytiin 80-luvulla (ihan kuin se nyt olisi vieläkään ohitse..), on käynnissä täällä juuri nyt. Erään tutkimuksen mukaan 64 prosenttia Serbialaisista on kirkon kanssa yhtämieltä siitä, että homoseksuaalisuus on tuomittavaa. 67 prosenttia puolestaan pitää homoseksuaalisuutta sairautena. Ja nämä siis ovat ihan oikeasti suuria lukuja Euroopan mittakaavassa.

Ei siis ole mitenkään helppo täällä tämä seksuaalivähemmistöjen asema. Paljon on vielä tehtävää, ja paljon täällä asian hyväksi tehdäänkin. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Helsinki-komitean homofobian vastaiset kouluvierailut ja vihapuhegraffitien poistamiseen liittyvä kampanja, johon itsekin osallistuin. Kuvituksena onkin materiaalia kyseisestä kampanjasta. Jännästi muuten tuo kansakunta kulkee mukana niissäkin: 'Serbia ei ole hinttien maa' lukee kymmenissä seinissä ympäri Novi Sadia.

Serbiassa tapahtuu

2011-05-26T14:26:00.006+02:00

Ratko Mladić on pidätetty tänään aamulla (useimpien lähteiden mukaan tietoa ei kuitenkaan ole vielä vahvistettu). Pidätys näyttäisi olevan pääuutinen kaikissa Serbialaisissa medioissa. Saa nähdä alkaako tästä samanlaiset protestit kuin Karadzićin pidätyksestä vuonna 2008.

Edit: Mladićin pidätys on vahvistettu, ja kyllä vain, prostesteja on ainakin Belgradissa ja täällä Novi Sadissa. Kävimme juuri katsomassa, kun noin 200 ihmistä paikallisista isänmaallisiksi itseään kutsuvista puolueista osoittaa mieltään kaupungin pääaukiolla. Poliiseja oli paikalla melkein yhtä paljon kuin mielenosoittajia. Serbianopettajamme ohje oli 'älkää puhuko englantia tai näyttäkö ulkkareilta, jos on ihan pakko mennä sinne katsomaan'. Ei siellä kyllä paljon huvittanut alkaa julistamaan, että on kotoisin samasta maasta kuin Ahtisaari. Sen verran oli latautunut tunnelma.

Huvittavin uutinen vakavasta aiheesta löytyy Hesarista, jonka mukaan Mladić pidätettiin 'Serbiassa Vojdovinan kaupungissa'. Juuri näin.

Mahdollisuuksista

2011-04-19T13:58:00.002+02:00

Novi Sadin parasta antia ovat ehdottomasti kiinnostavat keskustelut kahvikupin äärellä ihmisten kanssa. Juttuseuraa, jolta saa uudenlaisia ideoita, oppii jotain tärkeää elämästä tai jonka tavattuaan muuten vain päätyy lajeentamaan maailmankuvaansa voi löytää mistä vain, jos vain pitää silmänsä auki.

Eilen päädyin käymään kiinnostavan keskustelun mahdollisuuksista. Siitä, miten maailma on minun (eurooppalaiselle) sukupolvelleni avoin - täynnä mahdollisuuksia, joihin tarttua. Me pystymme tekemään mitä vain, ja menemään minne vain.

Ongelma on vain siinä että, koska mahdollisuuksia on niin paljon, on tehtävä valintoja. Mitä minä haluan? Miten paljon vaivaa olen valmis näkemään unelmieni eteen? Entäs sitten jos se ei lopulta olekaan kaiken vaivan arvoista?

Entä jos en haluakaan tarttua mihinkään noihin mahdollisuuksiin - jos en haluakaan nähdä maailmaa, opiskella ja oppia uutta? Jos jään kotipaikkakunnalleni, synnyinmaahani ja nautin elämästäni siellä. Olenko silloin epäonnistunut?

Elämää Novi Sadissa

2011-04-06T18:15:00.005+02:00

Ajattelin alkaa kirjoittamaan vähän ahkerammin erilaisista ilmiöistä liittyen elämään Novi Sadissa. Aloitan kevään kunniaksi hehkuttamalla erilaisten tapahtumien paljoutta ja paikallista musiikkia. Nyt kun alkaa olemaan sen verran lämmintä, että illallakin pystyy viettämään aikaa ulkona, ei vain sisällä kahviloissa, on kaupunki herännyt eloon aivan uudella tavalla. Ei se kyllä talvellakaan mitenkään kuollut ollut. Pakko myöntää, että Pohjois-Euroopan ilmastolla ei tällaiseen ulkoilmaelämään ole mitään mahdollisuuksia.

Viikonpäivästä riippumatta keskustan kahviloiden terassit ovat täynnä aamupäivästä myöhäiseen iltaan. Kun aurinko paistaa, ei pääkadulla meinaa mahtua kävelemään, koska kaikki muutkin ovat nauttimassa aurinkosta. Samoin viikonpäivästä riippumatta jossain päin kaupunkia on jonkinlainen ulkoilmatapahtuma, jossa voi kuunnella musiikkia tai vaikka katsoa elokuvia. Voin kertoa, että on muuten aika siistiä katsoa leffaa puistossa.

Musiikkitapahtumat ovat ainakin minun mielestäni niitä kaikkein kiinnostavimpia. Tarjonta vain on niin suurta, että koskaan ei oikein tiedä mitä tapahtuu, milloin ja missä. Esimerkiksi eilen vähän ennen puoltayötä aloin kuulostelemaan ulkoa tulevaa musiikkia. Yksi lempibändini oli soittamassa viereisellä aukiolla. Eikun äkkiä kengät jalkaan, avaimet mukaan ja ulos. Ehdin onneksi kuulla keikasta melkein puolet.

Olen vähitellen oppinut tykkäämään paikallisesta musiikista. Alkuun en oikein osannut suhtautua turkkilaisen tyyliseen pohjavireeseen, joka on jotenkin aistittavissa melkein kaikessa paikallisessa etnomusiikissa. Ja ihan valtavirtamusiikissakin. Kakkein suosituinta musiikkityyliä, turbofolkkia, en kyllä siedä vieläkään. Etenkin nyt, kun ymmärrän jo mistä sanoitukset kertovat. Huh.

Reilu kuukausi sitten tutustuin 'vojvodinalaiseen tangoon', se on aika siistiä. Tässä todiste siitä:

Tänään suunnitelmani oli mennä Belgradin konsulaattiin äänestämään. Jäi tekemättä, koska jouduin menemään lääkäriin esittelemään tulehtunutta silmääni. Oli muuten aika jännä kokemus käydä lääkärissä serbiaksi. Hyvin meni, vaikka olinkin skipannut serbiantunnit, joilla kyseistä aihetta käsiteltiin. Sain tippoja ja voidetta silmään ja perjantaina on kontrollikäynti. Siihen asti kuljen aurinkolasit päässä, etten järkyttäisi ihmisiä punaisen ja turvonneen silmäni kanssa. Aika hyvään saumaan tuli tämä, koska illalla on treffit. Onneksi treffikumppani on lääkisopiskelija, joten se ei ehkä kamalasti säikähdä silmätulehdusta. :)

Kevät

2011-04-01T13:26:00.007+02:00

Luin juuri, että Itä-Suomessa on lunta melkein metri ja kevät antaa odottaa itseään. Ei käy kateeksi. Täällä Novi Sadissa kevät on jo melko pitkällä. Kaupunki muuttuu päivä päivältä värikkäämmäksi ja päivisin lämpötila kipuaa kahdenkymmenen asteen tuntumaan, joskus ylikin. Kevään alkaminen ei ole aistittavissa pelkästään värien ja lämmön lisääntymisenä, kevät myös tuoksuu.

Kevät ja lisääntyvä valo tuovat ehdottomasti lisää energiaa opiskeluun. Kevät on myös hyvä motivaattori: kun nyt äkkiä saan kaikki esseet ja semmatyöt tehtyä, voin alkaa nauttimaan pian saapuvasta kesästä.

Toisaalta kevät on hyvä tekosyy vältellä työntekoa. Kun aurinko paistaa ikkunan ulkopuolella, on lähes mahdotonta pakottaa itsensä pysymään sisätiloissa työn äärellä. Aivan liian usein annan periksi ja menen istumaan meidän kadun kahviloihin tai lähden kävelylle linnoitukseen.

Elämä täällä on rentoa ja kiireetöntä. Olenkin jo aika hyvin omaksunut tuon rentouden ja hitauden.

Kategorisoinnista

2011-03-11T12:18:00.003+01:00

Asioiden ja ihmisten kategorisointi helpottaa elämää. Se tekee uusien ilmiöiden (ja erityisesti uusien ihmisten) kohtaamisen turvallisemman tuntuiseksi. Sen avulla muuten varsin sekavalta vaikuttavaan maailmaan luodaan järjestystä.

Valitettavasti näihin luokitteluihin liittyy yleensä myös hierarkiaa ja valtasuhteita. Yksinkertaisten stereotypioiden perusteella usein todetaan, että mies on parempi kuin nainen, kristitty parempi kuin ateisti, heteroseksuaali parempi kuin homoseksuaali, korkeasti koulutettu parempi kuin elämänkoulua käynyt.

Mutta miksi asioiden pitäisi olla helppoja? Miksi kaiken pitää olla aina järjestyksessä? Ja eikö turvallisuus ole vähän tylsää?

Eikö olisikin aivan mieletöntä, jos ennakkoluulot ja stereotypiset oletukset eivät määrittäisi erilaisia kohtaamisia niin voimakkaasti? Unelmoin tilanteesta, jossa yksilöt olisivat oikeasti yksilöitä - täysin vapaita kaikista kategorioista ja siten vapaita esittämään itsensä sellaisena kuin haluavat.

Loppuun vähän musiikkia Novi Sadista. Serbiaksi tietysti.

Kielten opiskelusta

2011-02-21T12:44:00.001+01:00

Minä en ole kieltenopiskelija. En todellakaan. Silti olen yrittänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana oppia englantia, ruotsia, saksaa, venäjää, puolaa ja nyt viimeisimpänä serbiaa. Käytän ilmaisua "yrittänyt oppia", koska olen perfektionisti. En siis koe osaavani kunnolla edes suomea saati sitten vieraita kieliä.

En pidä vieraiden kielten opiskelusta. Minusta tuntuu, että et voi koskaan olla tarpeeksi hyvä laittaaksesi jokaisen engannin kielen määräisen artikkelin kohdalleen, ääntääksesi oikein sanan "Železnička Stanica", soveltaaksesi ruotsin sanajärjestyssääntöjä oikein kaikissa tilanteissa tai tietääksesi missä paino on venäjän kielen sanoissa. Onhan se nyt aika hemmetin turhauttavaa, että opiskelet kieltä vuosi vuoden jälkeen ja et silti pysty käyttämään sitä virheettömästi. Luulisi, että yliopisto-opiskelija osaa suomen kielen pilkkusäännöt, mutta en minä ainakaan osaa laittaa näitä pilkkuja kohdalleen.

Tämän lisäksi kielten opiskeluun kuuluu läheisesti myös itsensä nöyryyttäminen. Sanotaan, että kieltä ei opi, jos ei tee virheitä. Pitää varmasti paikkansa, mutta onpa tosi kivaa nöyryyttää itseään julkisesti päivästä toiseen.

Kielen tunnilla olet jatkuvasti ulkona siitä mistä ihmiset oikein puhuvat, koska et vain ymmärrä. On täysin normaalia kertoa kielenopettajallesi, että et ikinä menisi hänen kanssaan elokuviin koska sa mnom (minun kanssani) ja sam (yksin) kuulostaa sinusta aivan samalta. On myös täysin normaalia vastata kysymykseen "Kuka sinä olet?" yksinkertaisesti "Kyllä". Ympärilläsi olevat ihmiset saavat toki ilmaista hupia, kun astut sisään kauppaan ja toivotat myyjälle iloisesti "hyvää yötä". Tai kun kerrot vasta tapaamallesi tytölle hänen olevan kaunis, mutta "hiukan tyhmä" (joka ei siis todellakaan ollut tarkoitus). Voit myös hauskuuttaa kanssaihmisiä torilla kertomalla olevasi sivu (страница), sen sijaan että kertoisit olevasi ulkkari (странкиња). Tai kysymyllä kuulumisten sijaan "mikä sinä olet?".

Nöyryyttävää. Turhauttavaa. Ärsyttävää. Mutta totta se on, virheistään oppii.

Mutta miksi ihmeessä oikein opiskelen kieliä? -Koska jollain kierolla tavalla se on valtavan kivaa. Se on aivan mieletön tunne, kun huomaa ymmärtävänsä jotain kielellä, jota et vielä oikein osaa. Saati sitten kun huomaat pystyväsi muodostamaan itsenäisesti ihan oikeita lauseita, etkä vain toista ulkoaopeteltuja fraaseja. Kaikkein parasta on kuitenkin huomata, että lukee, kuuntelee tai jopa puhuu vierasta kieltä edes huomaamatta niin tekevänsä.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on se, että kieli on avain vieraaseen kulttuuriin, väittää tämä konstruktionisti. Kieli kertoo paljon myös historiasta. Aivan mielettömän kivaa hupia on istua kaljalla ja vertailla eri kielten sanastoa keskenään ja löytää niistä yhtäläisyyksiä. Allekirjoitan myös väitteen, että mitä useampaa kieltä osaa, sitä helpompi on oppia uusia.

On siis olemassa valtavasti erilaisia syitä opiskella uusia kieliä. Ja se itsensä nöyryyttäminenkin on tavallaan ihan kivaa. Ainakin oppii nauramaan itselleen. Ja lopulta, mitäpä elämä olisi ilman haasteita?

Lisää Serbiaa!

2011-02-18T15:15:00.003+01:00

Jee, sain harjoittelutukea kolmeksi kuukaudeksi - voin jäädä Serbiaan tekemään mun harjoittelun! Serbiaa siis ainakin vuoden loppuun. Parhautta!

Monikulttuurisuudesta

2011-02-15T12:17:00.006+01:00

Puhuin bosnialaisen ystäväni kanssa monikulttuurisuudesta. Hän teki aika kiinnostavan huomion: "Ei Bosnia ole monikulttuurinen valtio - siellähän on vain 3 kansallista ryhmää. Ei kolme ole paljon. Vojvodina on monikulttuurinen - täällä on yli 30 etnistä ryhmää."

Graduilua

2011-02-10T12:50:00.008+01:00

Olen vihdoin ja viimein saanut aikaiseksi alkaa miettimään graduani ihan tosissaan: metodologiaa, järkeviä tutkimuskysymyksiä, teoreettisia lähtökohtia, haastattelujen tekemistä ja muuta. Olen lukenut, kirjoittanut, tavannut ihmisiä ja suunnitellut viimeisen reilun viikon ajan melkein 24/7. Ja se on ihan parhautta, koska:

-Rakastan mun aihetta: ei-heteroseksuaalisuus ja sosiaaliset tilat Novi Sadissa.

-Rakastan erilaisa teorioita heteronormatiivisuudesta ja tilasta. Niistä voi ammentaa niiiin paljon ärsytystä, ja samalla myös oppii ymmärtämään maailmanmenoa hiukan paremmin.

-Rakastan etsiä kirjallista informaatiota seksuaalivähemmistöjen tilanteesta Serbiassa. Mua ei edes haittaa, että suurin osa informaatiosta on serbiaksi.

-Kaikkein eniten rakastan tavata fiksuja ja näkemyksellisiä ihmisiä, jotka osaavat kertoa LGBTIQ-oikeuksista Serbiassa ja antaa uusia ideoita.

Nyt lähden Belgradiin kuuntelemaan paneelikeskustelua seksuaalivähemmistöjen historiasta Serbiassa. Lauantaina menen sukupuolentutkijoiden seminaariin esittelemään mun aihetta.

Ps. Täällä asioihin suhtadutaan intohimoisesti - serbiaksi asioita rakastetaan (voleti).

Tässä yhden kiinnostavan "tilan" sisäänkäynti.

Uusi koti

2011-02-07T12:59:00.005+01:00

Muutin perjantaina naapuriin. Pakko tehdä asuntoesittely, koska tämä on parhautta.

Keittiö on ihana (huomaa ikoni!).

Olkkari ja sohva, jolla olen jo nukkunut yhden yön.

Raksatikkaat johtaa ullakolle, jossa on mun sänky.

Tykkään!

Kämppisten makkari.

Vielä yksi kuva vanhasta kaupungista, joka näkyy meidän ikkunasta. Sviđa mi se Novi Sad!

Rajalla

2011-01-21T20:18:00.001+01:00

Rajan ylittäminen on vakava asia. Siihen liittyy aina epävarmuutta – Mitä jos en pääsekään rajan yli? Siksi rajavartioita kohtaan käyttäytyy ihan huomaamattaan ärsyttävän nöyristelevästi. Muuten saattaa vaikka jäädä rajalle.

Rajat ovat erilaisia. Schengen-alueella rajaa ei yleensä edes huomaa. Myös muut rajat ovat matalampia EU-maan passilla matkustavalle. Yleensä minun passiani vain vilkaistaan rajalla.

Venäjän raja on opettanut minut kunnioittamaan rajaa ja käyttäytymään rajalla hillitysti. Näin siitäkin huolimatta, että voin kokea oloni melko turvalliseksi esittäessäni suomalaisen passini rajavirkailijoille.

Serbian kansalaiset eivät enää tarvitse viisumia matkustaessaan EU-maihin. Viisumin hakemiseen ja myöntämiseen liittyvä valvonta onkin siirtynyt lähetystöistä rajalle. Ihmisiä ei nöyryytetä enää lähetystön suljettujen ovien takana – nyt se tapahtuu rajalla: lentokentällä, junassa tai bussissa.

Kerronpa aiheeseen liittyvän pienen anekdootin. Matkustimme ennen joulua Sloveniaan. Matkaseurueeseemme kuului suomalaisia ja portugalilaisia sekä serbialainen ystävämme. Paluumatkalla Slovenian ja Kroatian rajalla virkailija katsoo nopeasti läpi seurueemme EU-passit, leimaa ne ja antaa takaisin. Serbialaisen ystävämme passin tullessa vuoroon vaihtuu kasvoille epäilevä ilme. Ensin seuraa tarkka passin aitouden varmistus. Seuraava askel on kaikille junalla rajan ylittäneille tuttu – radiopuhelimeen kerrotaan ystävämme nimi. Hänhän saattaa olla vaikka rikollinen!

Tässä vaiheessa portugalilainen ystävämme T, jolta puuttuu kaikki kunnioitus auktoriteetteja kohtaan, kokee aiheelliseksi alkaa vitsailla asiasta: ”Apua, apua! Täällä on mies serbialaisen passin ja korvakorun kanssa pyrkimässä Kroatiaan. Tarvitsen apujoukkoja!”. Me muut yritämme parhaamme mukaan vaientaa T:n – eikö se tajua, että raja on vakava asia!

Hämmentyneen ja ärsyyntyneen oloinen rajavalvoja ei tunnu ymmärtävän englantia, ja hyvä niin. Lopulta radiopuhelimesta kuuluu varmistus: ystävämme ei ole rikollinen ja eikä maahantulokiellossa. Vielä viimeinen pakollinen nöyryyttävä kysymys: Paljonko sinulla on rahaa mukanasi? Luottokortin nähtyään rajavirkailija tuhahtaa ja toivottaa hyvää matkaa. Matka jatkuu.

Jälkeenpäin keskustelemme uusista rajakäytännöistä. Serbialainen ystäväni kokee ne todella nöyryyttäväksi. Hänestä tuntuu, että olet lähtökohtaisesti tekemässä jotain väärää rajaa ylittäessäsi. Radiopuhelimella tehtävä tarkistus on hänen mielestään merkki siitä, että kuuluu Euroopan pohjasakkaan. Sen sijaan rahasta kysyminen on hänen mielestään normaalia – niin on aina tehty ja pitäähän sinulla olla rahaa, jos matkustat. Meille ulkkareillekin opetettiin jo ensimmäisillä serbiantunneilla rajalla käytävä dialogi ja se kuinka kertoa, että omistaa luottokortin.

KOTImaa

2010-12-06T16:49:00.006+01:00

Itsenäisyyspäivän kunniaksi joutuu aina vähän reflektoimaan suhdettaan isänmaallisuuteen ja isänmaahan - Suomi-neitoon. Onpas muuten sukupuolittunutta kieltä. Kansakuntien symboliikassa perheanalogia, sukupuolittuneisuus ja heteronormatiivisuus ovat erityisen voimakkaasti läsnä. Useimmiten se helpottaa meitä löytämään paikkamme perheessä, kansakunnassa. Mutta onhan tuo aika vanhanaikainen puhetapa näin vuoden 2011 kynnyksellä.

Tänään kaikki kotimaan media (myös sosiaalinen media) tuntuu puhuvan talvisodasta. Taas kerran. Ei, en halua väheksyä sen merkitystä. Tajuan kyllä sen olevan edelleen valtava trauma suurimmalle osalle suomalaisista. Mutta miksi ihmeessä itsenäisyyspäivään pitää aina liittää negatiivisia määreitä: sota, kuolema, tappaminen, kurjuus, uhka ja viha.

Miksi isänmaallisuus niin usein tarkoittaa sitä, että vihataan niitä, joiden isänmaa ei ole Suomi (tai niitä, joiden isänmaaksi me emme halua Suomen tulevan)? Miksi aina muistellaan menneitä samalla uhkakuvia maalaillen? Kai suomalaisuus on muutakin?

Ainakin minun pasifistina on hankala löytää paikkaani suomalaisena näiden puhetapojen kautta. Siksi joudunkin pohtimaan aina näin Suomen juhlapäivänä, ollako ylpeä vai ennemmin häpeissään siitä, että on suomalainen. Mitä suomalaisuus merkitsee minulle? Ja ennen kaikkea: onko kansallisidentiteetti lopulta edes niin tärkeä, että suhdettaan siihen tarvitsee pohtia kerran vuodessa?

Slovenija!

2010-11-16T14:54:00.007+01:00

Reilu viikko sitten reissasimme Sloveniaan. Matkan taitoimme hitaasti ja tunnelmallisesti yöjunalla.

Ensimmäisenä päivänä suuntasimme Vintgarin rotkolle ja Bledille, jotka sijaitsevat Alppien reunalla. Sloveniasta löytyy aivan mielettömän kaunista luontoa. Suunnitelmamme oli uida Bled-järvessä, mutta pimeä yllätti ja uiminen piti jättää väliin.

Seuraavana päivänä otimme bussin Škocjanin tippukiviluolille. Teimme siellä aivan mielettömän kiinnostavan kierroksen. Luolien sisältä minulla ei valitettavasti ole yhtään kuvaa ja ulkopuoleltakin vain yksi.

Kolmannen päivän vietimme ihanassa Ljubljanassa. Ljubljana ja koko Slovenia nähdään entisen Jugoslavian vapaamielisimpänä ja ihmisoikeuksien suhteen kehittyneimpänä alueena. Slovenia on mm. sallinut samaa sukupuolta olevien rekisteröidyt parisuhteet lähes viiden vuoden ajan.

Itseironiaa serbialaisittain

2010-11-13T16:57:00.004+01:00

Täällä asuvat ystäväni hallitsevat itseironian. Seuraaviin lainauksiin ei kannata suhtautua liian vakavasti.

Kun Serbia liittyy Euroopan Unioniin, koko EU varmasti hajoaa.

Ihmiset mellakoivat kaduilla, koska meillä ei ole ollut sotaa kymmeneen vuoteen. Ollaan niin totuttu sotaan tasaisin väliajoin, että ihmiset alkaa olla levottomia.

Ai Serbit on nationalisteja? Itseasiassa mä just suunnittelinkin, kuinka tappaisin ton meidän jemeniläisen opiskelijan.

Kyllä asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Viimeistään sadan vuoden päästä. Ehkä jo kahdenkymmenen.

Ei meidän kieli ole ollenkaan vaikea. Kyllä sen oppii kahdessakymmenessä vuodessa auttavasti.

Vai oli Ljubljanan baarit autioita? Sloveniassa ihmiset käyvätkin töissä. Novi Sadissa rikastuu ainoastaan kahvilayrittäjänä.

Meillä ei ehkä ole rahaa ruokaan ja vuokraan, mutta kaljaan ja tupakkaan on aina varaa. Ruoka ja asuminen on kallista, olut ja tupakka lähes ilmaista.

Gay Pride Beograd 10.10.-10

2010-10-10T15:40:00.003+02:00

Belgradissa järjestettiin tänään Gay Pride-kulkue. Aivan kuten useimmat ennustivat, vastamielenosoittajat saivat aikaan kunnon mellakan ja nyt ainakin 40 ihmistä on loukkaantunut. Viime syksyksi suunniteltu kulkue jouduttiin perumaan, koska poliisi ei voinut taata marssijoiden turvallisuutta. Edellinen, ja maan ensimmäinen, kulkue järjestettiin vuonna 2001 ja se päättyi katumellakoihin poliisin ja äärioikeiston välillä.

Olen kysellyt käytännössä kaikilta täällä asuvilta tutuiltani heidän näkemyksiään kulkueesta. Heidän mielipiteensä Pride-kulkueen suhteen voi jakaa karkeasti kolmeen pääteemaan:

1) "Minulla ei ole mitään kulkuetta vastaan, mutta tämä maa ei ole vielä valmis hyväksymään sitä"

Yleisin mielipide on varovaisen suvaitseva, mutta kuitenkin torjuva. Ihmisten vapautta valita ja ilmaista seksuaalista orientaatiotaan kunnioitetaan. Silti nimenomaan seksuaalisuus, joka ei sovi heteroseksuaalisuuden muottiin nähdään poikkeavana ja erilaisena. Yleensä heteroseksuaalisuuden normista poikkeaminen kuitenkin suvaitaan.

Tähän kategoriaan kuuluvat näkevät Gay Pride-kulkueen EU:n miellyttämisenä. Sen avulla Serbia esitetään valmiina liittymään Euroopan Unioniin, koska onhan Serbia luvannut puuttua vähemmistöjen syrjintään. Useimpien mielestä on kuitenkin absurdia, että kulkuetta suojaamaan tarvitaan tuhansia mellakkapoliiseja. Se ei kerro vapaamielisestä ja ihmisoikeuksia kunnioittavasta Serbiasta.

Mielipide perustuu ajatukselle, että serbialainen yhteiskunta ei ole vielä valmis hyväksymään homoseksuaalisuutta. Kyse ei ole pelkästään äärioikeiston homofobiasta vaan huomattavasti laajemmalle levinneestä mielipiteestä. Yleisiin asenteisiin tulee pyrkiä vaikuttamaan, mutta Pride-kulkuetta ei nähdä oikeana keinona, ainakaan tässä vaiheessa.

Myös Suomessa keskustelua herättänyt näkemys on varsin yleinen: Miksi seksuaalivähemmistöt marssivat kaduilla omituisesti pukeutuneina? Eiväthän heterotkaan tee niin. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien julkisen keskustelun piirin tuomisen pelätään myös lisäävän syrjintää ja väkivaltaa seksuaalivähemmistöjä kohtaan arkielämässä.

2) "Seksuaalivähemmistöjen heikko asema saadaan Pride-kulkueen avulla nostettua agendalle"

Tämän mielipiteen edustajat ovat vähemmistö. Heidän mielestään Gay Pride-kulkue viestittää ihmisille, että on olemassa muitakin seksuaalisuuden muotoja kuin heteroseksuaalisuus. Siksi se on erittäin tärkeä.

LGBT-vähemmistön oikeudet Serbiassa ovat olemattomat. Syrjintä seksuaalisen orientaation perusteella on kielletty, mutta silti se on monen ihmisen arkipäivää. Gay Pride-kulkue nähdään eräänä keinona herätellä ihmiset huomaamaan tämä.

Heteroseksuaalisuuden normista poikkeava seksuaalisuus ei näy kaduilla ja julkisilla paikoilla. Sen ilmaisemiselle on, kodin lisäksi, olemassa muutama paikka: Belgradista löytyy yksi seksuaalivähemmistöjen klubi, muualla tällaisia paikkoja ovat "homo-ystävälliset" kahvilat. Näitä paikkoja kutsutaan "julkisiksi salaisuuksiksi", koska suurin osa ihmisistä tietää niiden olemassaolosta, mutta valtavirran edustajat eivät suostu niissä käymään.

Oman seksuaalisen orientaation näyttämisen suhteen pitää siis olla hyvin tarkka. Gay Pride-kulkue antaa mahdollisuuden olla julkisesti sellainen kuin on.

3) "Homous on väärin"

Kyllä tätäkin kuulee. Vaikka homous olisikin "ihan ok," ei niiden ainakaan saa antaa mennä naimisiin. Eikä ne ainakaan saa hankkia lapsia. Lapsi tarvitsee miehen ja naisen roolimallin.

Ja se pride-kulkue pitäisi perua.

Kymmenen vuotta myöhemmin

2010-10-07T11:54:00.007+02:00

5. lokakuuta vietettiin Slobodan Miloševićista eroon pääsemisen ja demokratian perustamisen 10-vuotisjuhlaa. Kymmenen vuotta sitten sadattuhannet ihmiset olivat kokoontuneet toreille ja parlamentin eteen vaatimaan Miloševićin eroa.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ihmiset muistelevat miten he protestoivat kaduilla päiväkausia. He kokoontuivat kaduille vaatimaan muutosta, ja sen he saivat. Mutta niin, mikä lopulta muuttui?

Paikalliset sanomalehdet ovat hyödyntäneet mahdollisuuden katsoa taaksepäin ja pohtia, onko mikään itse asiassa muuttunut. Erityisesti talouden hidas kehitys on puhuttanut.

Serbialaisten keskipalkka on 300 euroa kuukaudessa. Vaikka siitä kuluttaisi lähes puolet ruokaan, ei sillä saa hankittua normaalia ruokakoria. Työttömyysprosentti on lähes 20, nuorten keskuudessa vielä korkeampi. Korkeakoulututkinnolla ei saa töitä, jos ei ole suhteita. Teollisuuden tuotannon arvo on yhä lähes puolet pienempi kuin 80-luvulla.

Kaikesta huolimatta, useimpien mielestä asiat ovat paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. Huonomminkin voisi mennä: Kymmenen vuotta sitten kärsittiin hyperinflaatiosta, jossa rahan arvo katosi matkalla pankista kauppaan. Eikä kaupassa edes ollut ruokaa. Tuolloin ainoa keino selviytyä oli oma tai ystävien kasvimaa. Kymmenen vuotta sitten maan rajat olivat tiukasti kiinni. Asuinolosuhteet olivat paljon huonommat, sähkökatkot olivat arkipäivää ja kaikki kaupungin sillat oli pommitettu rikki.

Vaikka viimeiset kymmenen vuotta eivät ole suuri menestystarina (erään tutkijan mukaan Serbia olisi helposti voinut kehittyä kolme kertaa nopeammin), täällä ollaan varovaisen optimistisia. Kymmenen vuoden päästä asiat lienevät paljon paremmin.

Venčanje

2010-10-03T13:21:00.003+02:00

Euroopan toinen?

2010-09-18T14:45:00.006+02:00

Kun tutustun uusiin ihmisiin, seuraava dialogi toistuu lähes poikkeuksetta:

–Ai sä olet Suomesta. Miksi ihmeessä suomalainen tyttö päätti tulla juuri Novi Sadiin?
–No miksi en? Minne mun olisi pitänyt mennä?
–Mitä pidät kaupungista? Viihdytkö täällä?
–Pidän kovasti kaupungista ja viihdyn täällä mainiosti. Kaupunki on kaunis ja ihmiset ovat aivan ihania.
–Veikkaan, että odotit kuitenkin kaupungin olevan tosi erilainen? Usein ihmiset ajattelevat täällä olevan vain pommitettuja taloja, silmitöntä väkivaltaa ja rikollisuutta. Ulkomailla monet uskovat, että sota ei ole vielä loppunut. Sellaisena läntinen media esittää Serbian ja serbialaiset. Olen joskus katsonut BBC:n/CNN:n uutisia ja Serbia esitetään niissä aina ongelmana. Mutta kuten huomaat, tuo kuva on kaukana totuudesta. Ja me oikeasti yritetään viedä tätä maata eteenpäin.

Seuraavaksi keskustelu yleensä johtaa nationalismin, mahdollisen EU-jäsenyyden ja läntisen median antaman yksipuolisen kuvan kritisoinnin kautta Kosovon itsenäisyyteen.

Mielestäni median tapa esittää Serbia Euroopan "toisena" on valtavan kiinnostava. Uutisissa ja kolumneissa Serbia on aina jollain tapaa huonompi kuin "me". Miksi Serbiasta ei ikinä kirjoiteta mitään hyvää? Olen kerännyt HS:n artikkeleja viimeisen vuoden ajalta, ja jokainen niistä käsittelee Serbian ongelmia (tai pikemminkin Serbiaa ongelmana): Kosovon levottomuuksia, ympäristö-ongelmia, korruptiota tai rajakiistoja. Katsokaa vaikka HS:n torstaista sarjakuvaa. On kai täällä jotain hyvääkin, josta voisi kirjoittaa joskus?

Tietenkään asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Opin eilen, että itseasiassa on olemassa eräs tietty osasto sanomalehdessä, missä Serbia esitetään hyvässä valossa. Itse en tosin ole sitä huomannut, koska en koskaan lue urheilu-uutisia.

Moj grad

2010-09-15T21:41:00.007+02:00

Novi Sad on aivan mieletön. Tässä teille pari kuvaa, että voitte olla kateellisia.

Kuvassa katolinen katedraali, joka ei todellisuudessa ole aivan oikea katedraali, koska piispan tuoli ei ole täällä vaan Suboticassa. Paikallisen tavan mukaan kaikki tapaamiset sovitaan kuitenkin "katedraalin eteen".

Tonavan puistossa asuu kaksi joutsenta. Niille on annettu nimetkin.

Vaihtarit matkalla alas Petrovaradinin linnoituksesta turistipäivän jälkeen. Linnoituksen ympäristö on kaupungin vanhin osa.

Katumusiikkifestarit Trg Slobodella viime viikonloppuna.

Asun aivan kaupungin keskustassa, ylimmässä kerroksessa olevassa yksiössä. Pidän asumuksestani kovasti, vaikka suihkusta ei välillä tulekaan lämmintä vettä ja kylppärin katto vuotaa kovalla sateella. Mutta sijainti on paras mahdollinen. Ja parvi on erityisen hieno. Ja nuo hirret.

Tämän reilun kahden viikon aikana olen huomannut, että paikalliset ovat valtavan vieraanvaraisia. Paikallisten arkeen (ja juhlaan) on jotenkin valtavan helppo päästä mukaan. Huomenna olen menossa syntymäpäiville, ensi viikonloppuna häihin.

Hitaasti Suomesta Serbiaan

2010-09-01T12:25:00.010+02:00

Lautta Helsingistä Tallinnaan lähti eräänä elokuisena keskiviikkona aamulla kello kahdeksan. Kyytiin nousi kaksi reppureissaajaa, joita vodkaturistit mulkoilivat epäilevän näköisenä. Miksi heillä ei ole mukanaan kärryä, jolla kuljettaa kätevästi puoli-ilmaiset kaljalaatikot Virosta Suomeen? Rinkassako he ne muka kantavat? Vai voiko Virossa ehkä tehdä jotain muutakin kuin ostaa halpaa viinaa? Reppureissaajien tuijottaminen keskeytyi kuulutuksen vietyä kaiken huomion - lava Karhua maksaa vain 10 euroa laivan tax-free-myymälässä! Äkkiä sinne!

Voin kertoa, että reppureissaajat olivat vielä typerämpiä kuin tuijottavat vodkaturistit alun perin luulivat: he eivät jääneet Tallinnaan, suomalaisten alkoholistien luvattuun kaupunkiin, vaan menivät suoraan satamasta linja-autoasemalle ja ottivat bussin Riikaan. Siellä he vaihtoivat Vilnaan menevään busssiin.

***

Nyt kun olemme päässeet tarinassa Eurooppaan asti, voinen vaihtaa hieman helpompaan kerrontatyyliin. Euroopassa reppureissaajat kun ovat normaali näky, toisin kuin Tallinnan lautalla. Olemme siis päässeet Vilnaan asti. Siellä vietimme pari päivää, joiden aikana tutustuimme mm. Vilnan vanhaan kaupunkiin (toinen kuva) ja entiseen KGB:n vankilaan (ensimmäinen kuva).

Vilnassa oli paljon erikoista taidetta.

Vilnasta bussimatkailimme yön aikana Varsovaan, jossa olimme aamulla aivan liian aikaisin (eikö bussien kuulu olla myöhässä, ei aikaisessa?). Väsyneinä päätimme nukkua pari tuntia puistossa siitä huolimatta, että Varsovan puistoissa nukkumisesta voi ilmeisesti saada sakon. Puolilta päivin ystävämme Marko saapui lentäen Varsovaan ja niinpä lähdimme melkein heti junailemaan yhdessä kohti Krakovaa. Myös Krakovassa olimme pari päivää. Söimme hyvin, kiersimme vanhaa kaupunkia ja tutustuimme linnaan. Krakova on aivan mieletön. Siellä ei voi käydä liian usein. Tässä hieman Varsovalaista arkkitehtuuria.

Krakovasta löytyi kiinnostavia seinäkirjoituksia.

Krakovasta suuntasimme Prahaan, jossa tapasimme Lauran, Sussun ja Lotan, jotka olivat tulleet sinne Budapestistä. Masan vastuullinen tehtävä oli tuoda tyypit takaisin Suomeen. Sitä ennen vietimme pari, kolme päivää ihanassa Prahassa. Oli siellä taas aika paljon muitakin, mutta se ei menoa haitannut. Ohjelmassa oli taas syömistä, juomista (pääasiassa U Fleku-panimolla) ja vanhaan kaupunkiin tutustumista. Sivistyneen kulttuurimatkailijan diskurssiin vaihdoimme Salvador Dalin näyttelyssä.

Prahasta matka jatkui muiden matkalaisten osalta Auzwischin, Krakovan ja Varsovan kautta kohti Suomea. Minä ja Marko puolestamme junailimme Budapestiin. Budapestissa suunnistimme ensimmäisenä kaupungin ulkopuolella olevaan puistoon, jonne oli koottu tunnetuimpia unkarilaisia kommunistisen ajan patsaita. Puisto oli varsin erikoinen paikka, jossa käyntiä suosittelen kaikille Budapestiin matkaaville. Sieltä löytää Marxin lisäksi myös Stalinin kengät. Vain ne olivat säästyneet, kun ihmiset kaatoivat patsaan.

Puiston jälkeen kävimme vielä (yllätys, yllätys) Budan linnassa, josta on mahtavat näkymät yli kaupungin. Markon lähtöä edeltävä iltana löysimme hyvin suomalais-henkisen baarin, jossa viihdyimme muutaman oluen verran. Hauska paikka kaikin puolin.

Budapestista matkustin Novi Sadiin. Mahtava kaupunki. Tykkään.

A chain of wooded mountains

2010-08-28T14:58:00.004+02:00

Matkaa Suomesta Serbiaan on taitettu melkein kaksi viikkoa ja huomenna se päättyy. Matkaa on tehty eri matkustusvälineillä, nopeuksilla ja kokoonpanoilla. Paljon on nähty ja kaikenlaista koettu. Aamulla suuntana Novi Sad, Serbian Ateena. Ja mieletön Balkanin niemimaa.

Eurooppalainen Serbia?

2009-12-22T09:28:00.007+01:00

Serbia jättää tänään EU-hakemuksensa.

Moni suomalainen on sitä mieltä, että Serbiaa ei tule koskaan ottaa EU:n jäseneksi. Serbia ei ole Eurooppaa. Serbit ovat nationalisteja, kansanmurhaajia ja yksinkertaisesti vain pahoja. He eivät voi ikinä tulla osaksi Eurooppalaista arvoyhteisöä. Mitä yhteistä muka on Suomella ja Serbialla? Ei varmasti mitään.

Onko Serbian EU-jäsenyys sittenkään aivan mahdoton ajatus? Toki Serbian tulee täyttää sille asetetut vaatimukset, niin poliittiset kuin taloudellisetkin. Kosovon ongelma tulee ratkaista rauhanomaisesti. Sotarikolliset on saatava oikeuden eteen. Korruptiosta on pyrittävä eroon ja taloudellista järjestelmää on kehitettävä. Näin muutamia asioita mainitakseni.

Ongelmia siis on. Silti en ymmärrä, että miksi Serbian suuntautumista ulospäin ei nähdä hyvänä asiana. Haluammeko me mieluummin eristäytyneen Serbian? Nyt maalla on hyvä syy alkaa tosissaan etsiä vastauksia ongelmiinsa.

Ja kyllä, on Suomella ja Serbialla jotain yhteistä. Kansallisrunoilijamme Runeberg oli erityisen kiinnostunut serbialaisista kansanrunoista ja tarinan mukaan hän koki niiden kääntämisen myötä kansallisen herätyksen. Serbialainen kansanrunous antoi vahvan leiman Runebergin runouteen. Kuuluisa Runebergilainen poljento saattaakin olla serbeille tutumpi kuin luulemme.

Hiukan nopeammin Balkanilla

2009-12-14T10:40:00.005+01:00

Balkan (erityisesti Serbia ja Bosnia-Herzegovina) hurmasi viime kesänä hitaudellaan. Oli ihan normaalia, että juna oli myöhässä tunnin tai pari. Eikä siitä erikseen ilmoitettu. Junat matelivat kävelyvauhtia ratojen huonon kunnon vuoksi.

Ilokseni huomasin eilen junailuun liittyvän hyvän uutisen Balkanilta. Junarata Belgradista Sarajevoon on viimein saatu kuntoon. Matka-aika ei lyhene kuin pari tuntia (yhdestätoista reiluun kahdeksaan tuntiin), mutta juna kulkee perille ilman mutkia ja vaihtoja. Kaiken lisäksi junamatka on halpa, rautatieyhtiön mukaan halvempi kuin autolla matkan taittaminen. Loistavaa!

Rata oli ennen Bosnian sotaa Jugoslavian ylpeys. Se kunnostettiin Sarajevon olympialaisia varten ja matkustajia riitti Olympic Express nimen saaneessa junassa. Rata kulkee serbien alueen läpi, joten se tuhottiin sodan kuluessa ja poliittista tahtoa sen kunnostamiseen ei ole ollut aiemmin. Ei tule mieleen, että muualla Euroopassa olisi naapurimaiden pääkaupunkeja, joiden välillä ei ole suoraa, nopeaa junarataa.

Maiden ja erityisesti kansojen välisestä ristiriidasta kertoo vaunujen järjestely. Serbeillä on oma vaunu. Myös Bosnian serbeillä on omas vaununsa, joka ei jatka serbien aluetta pidemmälle. Kolmas vaunu on Sarajevon rautatieyhtiön omistama. Juuri tällaiset asiat tekevät alueesta kiinnostavan.

Uutinen lyhyesti suomeksi ja vähän pitemmin englanniksi.

Matka kuvina

2009-09-11T11:46:00.022+02:00

Tässä hiukan kuvia matkalta. Vierailimme Varsovassa, Bratislavassa, Belgradissa, Sarajevossa, Salzburgissa, Venetsisassa, Ljubljanassa, Bledillä, Splitissä, Plitvicessä, Zagrebissa, Budapestissa, Berliinissä ja Köpiksessäkin vietimme yön. Kuvat ovat tosin päinvastaisessa järjestyksessä.

Hostellimme Köpiksessä

Hassu viesti

Muuri

Berliinin vesiputket

Holokaustin muistomerkki Budapestissa

Roska Tonavassa

Kasvitieteellinen puutarha Zagrebissa

Zagreb

Plitvicen järvet

Split

Bled

Silta Ljubljanassa

Kolmoissilta

Seinäkirjoituksia Ljubljanassa

Venetsiasta

Sarajevo

Sarajevon ruusu

Silta, josta Ensimmäinen Maailmansota alkoi

Ikuinen tuli Toisen Maailmansodan uhrien muistoksi

Näkymä Belgradin linnoitukselta

Titon hauta

Bratislava

Varsovasta

Ponien valtakunta, Part 2.

2009-06-05T11:52:00.001+02:00

Maanantaina lähdimme liikenteeseen aamupalan jälkeen. Otimme bussin vain kuuden mailin päässä sijaitsevaan Scallowayhin. Ilma ei ollut enää mikään ihana, satoi kaatamalla ja tuuli aivan tuhottomasti. Scallowayssa kävelimme aikamme ympäriinsä ja sitten ”linna-klubin” jäsenistö halusikin jo vierailemaan linnaan. Haimme linnan avaimen erään hotellin respasta (tietenkin hotellin etsiminen kesti tovin jopa pikkukylässä) ja menimme sinne pitämään ja sadetta. Sateen pitäminen ei tosin oikein onnistunut, koska vain kellarissa oli katto jäljellä. Scalloway Castle on rakennettu 1600-luvulla raakuudestaan tunnetun Orkneyn jaarlin, Patrick Stewartin toimesta. Linna oli kaikin puolin hieno ja sen inspiroimana innostuimme Birten kanssa leikkimään kuningatarta parvella.

Päivän suunnitelmaan kuului mennä muuallekin läntisellä pääsaarella, mutta jostain syystä saaren loistava bussiliikenne ei ollut kovin vilkasta aamupäivästä. Niinpä päätimme ottaa bussin takaisin Lerwickiin ja tutustua pääkaupungin nähtävyyksiin. Jäimme bussissa pois jo kolme kertaa ohittamamme Clickimin Brochin kohdalla ja menimme viimein tutustumaan siihen. Broch on siis kivikaudella kivistä rakennettu talon tapainen rakennelma. Niitä löytää ilmeisimmin vain Skotlannista. Olimme nähneet jo vastaavia edellisenä päivänä, mutta tämä oli kaikista suurin ja vaikuttavin. Aikamme Brochia tutkailtuamme päätimme suunnata keskustaan, joka oli meille vielä aika vieras. Keskustassa vierailimme toffee- ja saippuakaupassa. Mukaan tarttui viskin makuista toffeeta ja merilevästä tehtyä shampoota. Sitten vielä pikainen silmäys linnoitukseen nimeltä Fort Charlotte, joka oli rakennettu 1600-luvulla suojelemaan hollantilaisilta (tietenkin ne valloittivat ja polttivat sen lopulta). Linnoitus oli aika kunnioitusta herättävän kokoinen.

Sitten pikaisesti hostellille hakemaan tavarat ja lauttaa odottelemaan. Matka Orkneyn pääsaarelle kesti noin 7 tuntia, perillä olimme siis puoliltaöin. Merellä oli aivan mieletön myrsky ja laiva hyppi ja heilui aivan mielettömästä. Katsokaas miten korkeita aaltoja. Kuvissa laivan ikkuna ensin ja vajaata sekuntia myöhemmin. Itse päätin alkaa nukkumaan huonon olon välttämiseksi. Herättyäni ihmettelin missä Birte on. Olin ihan varma että se oli tippunut mereen, koska viimeksi näin sen ulos tupakalle menossa yli kolme tuntia aikaisemmin. Lopulta löysin tytön nukkumasta käytävältä wc:n oven vierestä. Sillä oli vissiin ollut vähän huono olo eikä siis ollut uskaltanut lähteä kauemmaksi wc:n luota. Onneksi olimme jo melkein perillä ja myrskykin alkoi laantua.

Minä olin vastuussa Orkneyn hostellista. Olin jo aikaisemmin ylpeillyt hienolla kartalla, jonka olin piirtänyt satamasta ja Kirkwallin kaupungista, koska hostellille ei ollut kävelyohjeita netissä. Satamassa ihmettelimme aikamme ja melkein hyppäsimme keskustaan menevään bussiin. Karttani mukaan hostelli oli kuitenkin ihan lähellä, joten päätimme kävellä. Kävelimme ja kävelimme ja samalla ihmettelimme missä kaikki kartassa näkyvät tiet ovat. Lopulta reilun mailin päässä törmäsimme teollisuusalueen karttaan, jossa näkyi tuttuja tiennimiä. Selvisi, että kaupungissa oli ainakin 2 satamaa ja me tietenkin saavuimme siihen keskustan ulkopuolella olevaan ja hostellimme oli kaupungin keskutassa. Olin tietenkin olettanut meidän saapuvan siihen keskustassa olevaan satamaan. Hyvähyvä. Matkaa ei onneksi ollut kuin yhteensä reilu kaksi mailia ja ei edes satanut. Tuuli kyllä meinasi aina rinkkaan tarttuessaan suorastaan kaataa meidät. Tietenkin kävelimme ensin hostellille johtavan tien ohi, koska hieno karttani ei ollutkaan kovin tarkka. Tässä vaiheessa Pietari vähän kommentoi naisten kartanlukutaitoja.

Hostelli oli aivan mahtava! Se oli ilmeisimmin avattu vain kuukautta aiemmin ja kaikki oli uutta ja hienoa. Kulutimme vielä tunnin tai pari suunnitellen seuraavaa päivää ja sitten menimme nukkumaan ihanan pehmeään sänkyyn. Mahtavuutta.

Kotimatkalla

2009-05-28T13:09:00.001+02:00

Viimeinkin Suomessa. Tai oikeastaan olen jopa hiukan ajoissa, koska vasta perjantaina on ohjelmaa. Mutta olihan taas reissu.

Matkaan lähdin siis Pietarin, Oululaisen pojan kanssa torstaina illalla. Juna saapui Lontooseen hiukan ennen puoltayötä ja siitä sitten ajoimme taksilla Pietarin kaverin luokse, joka oli muuttanut Lontooseen paria päivää aikaisemmin. Täydellinen ajoitus. Siellä tapoimme aikaa muutaman tunnin ja sitten bussilla takasin keskustaan odottamaan junaa Brysseliin. Junamme lähti siis jo ennen kuutta, koska aamun ensimmäinen juna on halvin ja olemme köyhiä opiskelijoita.

Brysseliin saavuimme siis ajoissa ja otimme suoraan junan Amsterdamiin. Junamatkat menivät melkein kokonaan nukkuessa. Hiukan ennen Amsterdamia seuraamme liittyi Amsterdamissa asuva poika, joka sanoi junan menevän lentokentälle. Meidän pitäisi siis hypätä ulos seuraavalla pysäkillä ja vaihtaa keskustaan menevään junaan. Teimme työtä käskettyä. Asemalle meille selvisi, että kyseinen juna meni eteläiselle rautatieasemalle, juurikin sille jolle olimme matkalla. Ei siis auttanut kuin odottaa seuraavaa junaa, joka onneksi tulikin melkein heti. Kannattaa uskoa paikallisia (tai sitten ei).

Amsterdamin eteläisellä asemalla ei ollut säilytyslokeroita ja meitä neuvottiin ottamaan metro seuraavalle asemalle, josta sellaisia löytyisi. Tietenkin ajoimme ensin väärään suuntaan. Tässä vaiheessa tuli hiukan ikävä naapurimaa Saksaa, jossa kaikki on niin helppoa ja toimivaa. Saatiin jätettyä tavarat säilöön ja otimme metron keskustaan (tällä kertaa jopa ilman mitään säätämistä). Aamukahvien ja pienen kävelyn jälkeen taisimme jo molemmat olla aivan rakastuneita kaupunkiin. Yritimme kysellä hostelleista majapaikkaa mutta kaikkialla oli täyttä. Koska aikaa oli vain yksi päivä (junamme Hampuriin lähti 9 aikaan illalla), totesimme että kaupunkia näkee parhaiten kanaaliristeilyllä. Risteily oli loistava, vaikka istuimmekin ulkona ja jäimme paitsi selostuksesta. Risteilyn jälkeen nautimme oluet tunnelmallisessa pubissa, suunnittelimme matkaa eteenpäin nettikahvilassa ja katselimme vielä vähän kaupunkia. Totesimme, että tänne on pakko palata ajan kanssa.

Sitten lähdimme hakemaan tavaroita rautatieasemalta. Siellä meille selvisi, että Pietarin matkalaukku oli varastettu lokerosta. Oli tapahtunut jonkinlainen sekaannus lokeron sulkemisessa, koska lokerot maksettiin ja suljettiin automaatilla, ei avaimella niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Henkilökunta neuvoi meidät päärautatieasemalle poliisin puheille, koska he eivät kuulemma voineet asialle mitään. Päärautatieaseman poliisit olivat kiireisiä ja halusivat palata asiaan seuraavana päivänä. Lopulta he tajusivat, että emme ihan oikeasti voi jäädä kaupunkiin yöksi ja käskivät lähettää sähköpostilla tiedot mitä oli tapahtunut. Tässä vaiheessa olimme tietenkin missanneet junan Hampuriin.

Aikatauluista kysellessämme meille väitettiin, ettei Hampuriin mene enää junia. Tiesimme, että niitä menee, ne eivät vain ole suoria. Ei vain ollut kirjoitettu aikatauluja ylös. Ei siis muuta kuin puhelu tietotoimistoon (Sannille). Tietotoimiston mukaan seuraava juna lähtikin reilun tunnin päästä, tietenkin taas eri asemalta. Kaiken tarpeellisen tiedon vaihdoista ja muusta sain tekstiviestinä puhelimeen samaisesta tietotoimistosta. Loistavaa.

Matkaan kuului monta lyhyttä junaa: ensin Alankomaiden ja Saksan rajalle, sitten rajan yli ja 4 tunnin odottelu keskellä yötä pienellä rautatieasemalla Saksassa, aamuyöstä juna Münsteriin ja sieltä juna Hampuriin. Tässä vaiheessa matkaseura yritti vähän kitistä matkan rankkuudesta. Minun mielestäni junan odottelu keskellä yötä on elämys, joka kuuluu tällaiseen tapaan matkustaa. Olihan se tosin vähän outoa, ettei asemalla ollut mitään odotuskoppia. Jouduimme siis odottamaan junaa taivasalla

Hampurista jatkoimme suoraan Köpiksen kautta Malmöön. Siellä tapasimme Pietarin serkun ja parin tunnin päästä jatkoimme matkaa Göteborgiin. Göteborgissa jouduimme viettämään kaksi yötä, koska pohjoiseen menevät junat olivat täysiä. Göteborg on sitten ihana kaupunki! Yövyimme samassa hostellissa, jossa olin yöpynyt ennen joulua. Hostellista löytyi sauna, jonka varasimme itsellemme heti. Kävimme ostamassa parit saunakaljat ja vähän ruokaa ja sitten saunomaan. Ei varmaan tarvitse mainita miten mukavaa oli päästä kunnolliseen saunaan ensimmäisen kerran joulun jälkeen. Koska olimme suomalaisia, saimme 3 tunnin saunan 1 tunnin hinnalla, loistavaa.

Seuraavan päivän kiertelimme kaupunkia ja puistoja. Kävimme myös oluella brittipubissa. Oli varsin mukavaa nukkua oikeassa sängyssä pari yötä. Sitten junalla Tukholmaan jossa hyppäsimme pohjoiseen menevään yöjunaan. Pietarin toiveesta maksoimme 20 euroa ylimääräistä, että saimme makuuvaunupaikat. Hytissämme tapasimme suomalaisen miehen joka oli asunut vuosikaudet Ruotsissa. Hän oli menossa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Suomeen nostamaan eläkettään. Mies oli kova puhumaan ja hiukan viinaan menevä, joten Pietarin ollessa tylsä (meni heti nukkumaan) päätin mennä miehen kanssa ravintolavaunuun oluelle. Ravintolavaunussa tapasimme mukavaa porukkaa, mm. äidin ja tyttären, joiden kanssa keskustelimme ruotsi/englanti/suomi sekoituksella. Pitäisi kyllä tuota ruotsia harjoittaa enemmän, ettei tarvitsisi alkaa englantia sotkemaan sekaan. Muutaman tuopin jälkeen pöytäämme istahti lomalla oleva vanhempi britti-pariskunta. Arvatkaapa mistä he olivat kotoisin? Glasgow’sta tietenkin ja mies oli vielä sosiologi. Eikä siinä kaikki. Vähän aikaa juteltuamme selvisi, että hekään eivät halua lentää ympäristösyistä ja hekin rakastavat matkustaa hitaasti. Maailma on pieni.

Seuraavana aamuna aikaisin saavuimme Luulajaan. Aamukahvien jälkeen jatkoimme bussilla Haaparantaan ja sieltä bussilla Ouluun. Oulussa kävimme tuopilla vaihtarikaverimme Mikon kanssa, joka oli juuri palannut Glasgow’sta. Mikko oli tehnyt minulle ihania eväsleipiä ja niiden kanssa hyppäsin Jyväskylän bussiin. Illalla puoli yksitoista olin kotona, viiden päivän rennon matkustamisen jälkeen.

Ponien valtakunta, Part 1

2009-05-14T13:16:00.005+02:00

Tässäpä ensimmäinen osa Shetlannin ja Orkeyn saarien matkasta. Seuraavat osat saatte joskus myöhemmin. Linkitin taas Pietarin kuvia, kannattaa katsella niitä vähän enemmänkin, jos on aikaa.

Matkaan lähdettiin aamupäivästä lauantaina Birten ja Pietarin kanssa. Onneksi lähtö ei ollut kamalan aikaisin, koska perjantaina kävin kuokkimassa eräiden suomalaisten vappuisia grilli-bileitä ja kotiudun vasta kahden jälkeen, vaikka olin muka lähdössä kotiin jo ennen puoltayötä. Tapasin uusia ihania ihmisiä eikä millään olis malttanut lähteä kotiin, vaikka tavaratkin oli pakkaamatta.

Bussissa Aberdeeniin nukuin melkein koko reilun kolmen tunnin matkan. Aberdeenissa käytiin vähän katselemassa kaupunkia, koska lautan lähtöön oli pari tuntia. Aurinko paistoi ja teki harmaasta kaupungista lähes miellyttävän oloisen. Sitten lauttaan ja kannelle aurinkoa ottamaan. Päälle piti laittaa melkein kaikki mukana olevat vaatteet, että jotenkin tarkeni olla kannella. Lopputuloksena auringossa poltetut kasvot.

Laivamatka Shetlantiin kesti 14 tuntia. Laiva on ehkä maailman tylsin paikka olla jumissa noinkin kauan, niinpä nukuin melko suuren osan ajasta. Matkaseura vähän valitti epämukavasta lattialla nukkumisesta (tietenkään meillä ei ollut hyttiä), mutta itse ainakin nukuin oikein loistavasti. Voinhan tunnetusti nukkua ihan missä vain.

Aamulla seitsemän maissa saavuimme Lerwickiin, Shetlannin pääkaupunkiin. Hostelli oli onneksi melko lähellä satamaa ja päästiin suihkuun ja aamupalalle sinne. Ensin piti vaan löytää ruokakauppa, niitä kun ei kylässä ollut liian monta. Sitten bussilla kohti pääsaaren eteläisintä osaa. Matka ei ollut kuin reilu kymmenen mailia mutta kesti melkein tunnin, koska tiet olivat melko pienet ja mutkaiset.

Maisemat bussimatkalla olivat aivan käsittämättömiä, ei siinä voinut kuin tuijottaa suu auki. Oikeesti. Mäet vuorottelivat laaksojen kanssa. Ei yhtään puuta näkyvissä, rinteet kasvoivat pelkkää kanervaa ja meri ympäröi meitä joka suunnassa. Kaiken kruunasi vapaana laiduntavat lampaat ja tietenkin ihanan karvaiset shetlanninponit. Shetlannissa asuu 300 000 lammasta (ihmisiä saarella asuu 22 000), poneja ei valitettavasti ollut yhtä paljon mutta aika paljon niitäkin oli. Pohjoisessa kuulemma ponitkin saivat laiduntaa vapaana.

Bussi jätti meidät lähelle Shetlannin suurinta lentokenttää, Jarlshofin esihistoriallisen kylän luokse. Saari on niin kapea eteläisestä osastaan, että autotie menee lentokentän kiitoradan yli, aika jännää. Jarlshof on yksi Shetlannin suurin nähtävyys. Se on pieni alue, ”kylä”, josta löytyy taloja ja talojen raunioita ainakin pronssikaudelta, rautakaudelta, piktien ajalta, muinaisnorjalaisten ajalta ja keskiajalta. Kaikki asumukset oli tietenkin rakennettu kivestä, koska puuta ei ollut saatavilla. Tämän argeologis-henkisen kierroksen jälkeen lähdimme patikoimaan kohti läheisen rinteen huipulla olevaa majakkaa, koska sieltä kuulemma löytyisi lunneja (puffin englanniksi). Ne ovat tyypillinen lintu Shetlannin saarilla eikä niitä käsittääkseni tapaa Suomessa. Varsin omituisen näköisiä otuksia olivat.

Polku kulki aivan rannikkoa myöten ja tasaisin väliajoin piti kiivetä lammasaidan yli. Ilma oli mitä mahtavin, sainkin taas poltettua kasvoni. Pysähdyttiin matkalla syömään eväitä rantakalliolle ja ihmettelemään järjettömän kokoisia aaltoja ja sekalaista romua joka oli ajautunut kalliolle. Ilman jäätävän navakkaa tuulta olisi voinut kuvitella, että on kesä. Majakalle päästyämme näimme jos jonkinlaisia lintuja ja myös niitä mainostettuja lunneja. Tässä me katsellaan lokkia, joka yrittää laskeutua kalliolle. Tapasimme myös lintuja valokuvaamassa olleen suomalaisen pariskunnan, joka oli asunut saarella vuoden verran.

Kävelimme takasin alas hiukan eri reittiä, tällä kertaa jäniksen kolojen seassa. Aika pelottavaa kävellä, kun et ikinä tiedä mistä kolosta ilmestyy jänis. Muutaman kerran pupu lähti juoksemaan ihan jalan alta, hui. Alas päästyämme löysimme kaksi (pahaa aavitamatonta) ponia laiduntamasta pellolla. Onneksi oli jäänyt vähän leipää lounaalta jäljelle. Sen avulla pääsin ystävystymään näiden pieten karvakasojen kanssa. Olivat muuten aika persoonia ja aivan viimeisillään kantavana. Halailin ja jutustelin niiden kanssa tovin. Sain myös toisen niistä melkein puremaan Pietaria, kun kerroin, että säästä rapsuttamalla ne alkaa rapsuttaa takasin. Heh. Pitkin hampain hyvästelin ponit ja jatkoimme bussipysäkkiä kohti.

Bussipysäkin viereisellä parkkipaikalla tapasimme suomalaiset uudestaan ja he tarjosivat meille kyydin takasin Lerwickiin. Kävipäs taas hyvä tuuri. Matkalla utelin kaiken mahdollisen Shetlannissa asumisesta ja saimme myös kaupan päälle loistavan turistikierroksen. Lerwickissä he jättivät meidät Tescon rantaan, jossa oli hylkeitä ottamassa aurinkoa rantakivillä. Kyllä, Shetlannissa hylkeet ottavat aurinkoa melkein supermarketin pihassa! En ollut ikinä nähnyt oikeaa hyljettä ja ainakin kyseiset yksilöt olivat yllättävän isoja. Siellä ne vaan möhisteli.

Kun nyt olimme valmiiksi Tescolla niin ostimme ruokaa ja menimme hostellille kokkaamaan. Illalla olimme liian väsyneitä menemään oikeasti ulos (jututtamaan kantapeikkoja paikalliseen). Niinpä pelasimme biljardia hostellin kamalalla britti-pöydällä (miksi biljardipöydät on aina niin omituisia täällä?) ja menimme ajoissa nukkumaan.

Sub Crawl

2009-05-13T23:26:00.003+02:00

Aikaa Glasgow'ssa jäljellä reilu viikko. Olen jo ehtinyt hyvästellä aivan liian monta hyvää ystävää.

Tekemättömien asioiden listalla yhden tentin ja miljoonan Erasmus-paperin lisäksi vielä perinteinen Sub Crawl. Jokaisella viidellätoista metropysäkillä pysähdys ja tuoppi lähimmässä pubissa. Tämä tehdään huomenna, katsotaan jäädäänkö henkiin.

Linnojen ihmeellinen maailma

2009-04-09T00:28:00.003+02:00

Taas tuli vähän extempore lähdettyä matkalle. Tapasin pojat sunnuntaina illalla tuopposen äärellä ja he kysyivät josko haluan lähteä seuraavana aamuna mukaan Stirlingiin. Stirling, Skotlannin entinen pääkaupunki, on vain kolmekymmentä mailia pohjoiseen Glasgow'sta. Junalla matka kesti puoli tuntia, eikä lippukaan ollut kallis. Matkaan lähdimme kymmenen maissa aamulla.

Stirlingissä olimme perillä ennen yhtätoista ja otimme suoraan bussin kymmenen mailin päähän Doune nimiseen, varsin sympaattiseen kylään. Dounessa on linna, Doune Castle, jossa on kuvattu kohtauksia leffaan Monty Python and the Holy Grail. Itse en elokuvasta ihan liikaa muista (nukuin varmaan sen ajan), mutta pojat olivat varsin innoissaan. Linna oli kyllä aivan törkeän hieno. Jyrkkiä, kapeita kierreportaikkoja meni ympäriinsä ja nähtiin monta kymmentä erilaista pientä ja isompaa huonetta. Ja tietenkin vessoja. Lopulta kiipesimme ihan ylös asti, ”katolle”. Maisemat yli kylän olivat aivan mahtavat!

Vaikka linnaan numero yksi upposi aikaa tunti poikineen, päätimme käydä vielä jossain. Pienen neuvottelun jälkeen päätimme mennä erääseen toiseen linnaan. Linna numero kaksi, Castle Campbell, sijaitsi Dollar nimisen kylän lähellä, samoin kymmenen mailin päässä Stirlingistä. Menimme paikalliseen turisti-infoon kysymään miten tähän toiseen linnaan oikein pääsee julkisilla. Maalaiset ovat ystävällisiä, totesimme jo aikaisemmin ja tottahan se on. Vanha mies turisti-infossa oli matkalla Stirlingiin ja lupasi ajaa meidät samalla kaupunkiin. Saimme myös melko kattavan esittelyn alueen historiasta ja nähtävyyksistä matkan aikana.

Stirlingissä kävimme ostamassa vähän eväitä bussia odotellessamme. Bussimatka kesti vajaan puoli tuntia ja reitti kulki suoraa tietä läpi vieri vieressä olevien pienten kylien. Jäimme bussista Dollarissa. Castle Campbell on mäen päällä, enkä nyt tarkoita mäellä mitään pientä nyppylää. Patikoimme puolisen tuntia ylämäkeen, kun ensin löysimme luontopolun alun. Luontopolku kulki puron vartta ja luonto oli todella eläväisen oloinen. Välillä pudotusta maahan polulta oli aika reilusti. Tuntui aivan kesältä. Maisemien katseluun ei ollut liiemmin aikaa, koska linna oli auki enää reilun tunnin. Oltiin aika kuolleita ylös päästyämme.

Linna oli jollain tapaa ehkä vielä siistimpi kuin Doune Castle. Se oli yksin siellä järjettömällä kukkulalla seuranaan pelkät lampaat, eivätkä muut turistitkaan sinne olleet löytäneet. Tämä linna vaikutti paljon aidommalta, kuin Doune. Yksi osa linnasta oli romahtanut jossain vaiheessa ja periaatteessa vain yhteen kolmesta osasta pääsi sisälle. Tai pääsi toiseenkin, mut siinä oli jäljellä vain seinät. Sisällä ei ollut niin siistiä, löytyi sieltä tosin hiukan erikoinen portaikko. Menimme tämänkin linnan katolle, ja wau. Katolta avautui aivan uskomaton maisema! Ei se näkymä puutarhastakaan katsottuna mikään paha ollut. Tässä kuvassa vielä lisää katolla möhistelyä ja maisema ylöspäin.

Kun linna meni kiinni, lähdettiin patikoimaan alaspäin takaisin kylään. Nyt valittiin polku puron toisella puolella. Se kulki lähellä rinteillä laiduntavia lampaita, jotka eivät olisi voineet vähemmän välittää meistä metelöivistä turieteista. Puro näytti huokuttelevalta, teki mieli mennä uimaan, vaikka alkoikin sataa vettä. Kylään päästyämme menimme pubiin nauttimaan tuopilliset, koska bussin tuloon oli vielä reilu puoli tuntia aikaa. Onneksi bussipysäkki oli pubin oven vieressä, koska satoi kaatamalla. Stirlingiin päästyämme otimme melkein heti junan takaisin Glasgow'hun, koska oli jo myöhä. Itse Stirlingissä ei siis tullut vietettyä aikaa juuri ollenkaan. Sinne voikin sitten tehdä ihan oman reissunsa.

Matka oli kaikin puolin loistava, näimme todella mahtavia maisemia ja aivan upeita linnoja. Anni loves Scotland!

Hyviä uutisia junamatkailuun liittyen

2009-04-08T14:04:00.000+02:00

Tänään olen lukenut pelkästään hyviä uutisia junamatkailuun liittyen. Ulkomailla opiskelevat saavat taas opiskelija-alennuksen junalipuista Suomessa. Nyt alennuksen ehtona on se, että opiskelija saa suomalaista opintotukea. Ennen sitä sai vain suomalaisissa oppilaitoksissa opiskelevat. Olen Euroopassa junalla reissatessani oppinut todellakin arvostamaan suomalaista viidenkymmenen prosentin opiskelija-alennusta. Junamatkailu kun vain on niin järkyttävän kallista. Miksi maksaa 100 puntaa junasta Lontooseen, kun lentämällä pääset punnalla? Ympäristön kannalta todella järkevää hinnoittelua.

Toinen hyvä uutinen ilmestyi sähköpostiini. ViNo oli valinnut yhdeksi pääteemakseen eurovaaleissa raideyhteyden Baltian läpi Keski-Eurooppaan. Yhdessä yössä pitäisi päästä junalla Tallinnasta Berliiniin. Tämä tekisi junamatkailun mielekkäämmäksi helppoutensa ja nopeutensa takia. Suomalaisille tämä tarjoaisi loistavan vaihtoehdon lentämiselle. Tästä radasta ollaan puhuttu jo kauan, mutta mitään konkreettista ei juurikaan ole tapahtunut. Olen optimisti ja toivon, että eurovaalejen myötä idea radasta saisi julkisuutta ja johtaisi lopulta konkreettisiin toimiin.

Matka Ylämaille, osa 2

2009-04-07T23:26:00.003+02:00

Ensimmäinen osa matkasta löytyy tästä. Linkitin taas kuvia Pietarin sivulle.

Seuraavana aamuna heräsimme seitsemän maissa. Aamuinen maisema oli henkeäsalpaava! Pienen suihkun kanssa taistelun (suikussa ei ollut ollenkaan painetta) jälkeen menimme aamupalalle. Aamupala oli loistava. Pojat söivät ainakin kolmea erilaista lihaa (plus tietenkin kananmunaa) ja minä sain kasvisversion skotlantilaisesta aamiaisesta. Hyvää oli. Bed and Breakfast on kyllä ihana keksintö.

Aamiaisen jälkeen otettiin sitten suunta kaupungille etsimään turisti-infoa, joka löytyikin helposti, koska kaupunki oli niin pieni. Pietari se taisi olla, joka bongasi infosta kiinnostavan linnan puolen tunnin ajomatkan päästä rannikolta. Siellä oli parin tunnin pituinen luontopolkukin. Ruokakaupan kautta siis matkaan. Matka ei ollut pitkä, mutta tie oli, hmm, erikoinen. Fort Williamista lähtiessä tie ei ollut kovin leveä eikä ainakaan suora. Ja vielä kapeammaksi se kävi matkan edetessä. Todellisuudessa matka kesti puolen tunnin sijaan reilun tunnin. Lampaista varoittavia kylttejä ja lampaita oli joka puolella ja tulipa vastaan myös tälläinen varoitus. Norsuja ylämaalla?

Lopulta päästyämme keskelle ei mitään, olimme perillä. Ainakin melkein. Matkaoppaan mukaan linnaan menevän tien piti kääntyä ”sen yhden sillan jälkeen vasempaan”. Mikä silta ja mistä päin tultaessa? Onneksi tien reunasta löytyi vanha setä ihailemasta tiluksiaan. Häneltä kysyimme neuvoa ja saimmekin loistavat ohjeet linnalle. Vihdoin rannalle saavuttuamme totesimme, että hieman omituinen ajomatka todellakin kannatti. Voi kettu mitkä maisemat nimittäin!

Linna, Castle Tioram, oli palanut jossain vaiheessa ja sisään ei päässyt sortumisvaaran takia. Pietarin piti tietenkin mennä sisään, koska se oli erikseen kielletty. Me muut tyydyimme ihailemaan linnaa ulkoa päin. Linnan luo ei muuten pääse kuin laskuveden aikaan, koska se on tavallaan pienessä saaressa. Meillä oli taas tuuria matkassa ja pääsimme siis linnalle. Ensin kiipeiltiin ympäriinsä kallioilla ja sitten mentiin rantakiville syömään eväät ja juomaan oluet. Eväshetken jälkeen lähdettiin luontopolulle jossa meillä oli aikaa kävellä vain tunti, koska auto piti palauttaa Glasgow'hun ennen kello kuutta illalla. Vähän ärsytti ajan puute, koska luontopolku oli todella siisti!

Patikoinnin jälkeen lähdettiin ajamaan takaisin Glasgow'ta kohti. Nyt ei ollut enää aikaa pysähdellä jatkuvasti auton palautuksen vuoksi. Kotimatka kesti yllättävän kauan ja tietenkin kolme mailia ennen Glasgow'ta jumituimme ruuhkaan. Näytti aika mahdottomalta ehtiä palauttamaan auto, koska liikenne seisoi paikallaan. Jotenkin mystisesti selvisimme kolme mailia jopa puolessa tunnissa ja olimme muutaman korttelin päästä vuokraamolta tasan kuudelta, taas jumissa liikenteessä. Tässä vaiheessa Mikko sai kuningasidean hypätä ulos autosta ja juosta vuokraamolle. Mikko saapui vuokraamolle juuri, kun sitä oltiin sulkemassa ja pyysi henkilökuntaa odottamaan vielä viisi minuuttia. Aika täpärällä oli, mutta saimme siis auton palautettua. Jee. Voiton kunniaksi menimme vielä viereiseen räkälään nauttimaan tuopposet olutta, Glasgow'laista Tennent'sia.

Himpun verran helpompaa slowtravelia

2009-04-07T21:36:00.010+02:00

Puolisko oli kuullut kaveriltaan Berlin Night Express-junasta, jolla pääsee yön aikana Tukholmasta Berliniin (toisinkin päin pääsee tietysti kans). Juna lähtee neljältä iltapäivällä Tukholmasta ja on perillä Berlinissä seuraavana aamuna kuudelta. Ja mikä parasta, interrail-lipulla se maksaa vain 15 euroa. Ei siis paha yhtään. Tämä on pakko testata viimeistään Balkanin reilillä. Alkaa näemmä slowtravelkin muuttua helpommaksi. Loistavaa.

Eilen reissattin taas vähän. Kerron matkasta myöhemmin erikseen, koska kerrottavaa taas riittää. Tänään kävin Lydian kanssa kahvilla yliopistolla. Siellä oli yllättävän paljon opiskelijoita, vaikka onkin loma. Lydia panikoi tenteistä ja yritti saada minutkin aloittamaan tentteihin lukemisen.

Lainasinkin lopulta pari kirjaa ja aloin tänään lukemaan yhtä niistä, "Sex Work on the Streets" on kirja nimeltään. Se kertoo prostituutiosta Glasgow'ssa. Tuota kirjaa luin jo esseetä varten, mutta en koskaan saanut aikaiseksi luettua sitä kunnolla. On muuten aivan älyttömän kiinnostava opus, etenkin osuudet joissa on haastateltu asiakkaita. Kirjan kirjoittajat olivat tehneet tutkimusta kolmen vuoden aikana Glasgow'n kaduilla. Tämän parissa aioin kuluttaa tämän illan.

Birte lupasi kertailla mun kanssa saksaa, koska puolan tunnit loppuivat. Ja olisihan se typerää asua saksalaisen kieltenopen kanssa vuosi ilman minkäänlaista saksan opiskelua. Toivottavasti osaan vielä jotain. Tschüss!

Matka Ylämaille, osa 1

2009-04-05T00:28:00.003+02:00

Päätin tiistaina aamuyöllä (täysin päähänpistosta) lähteä suomalaisten kavereideni kanssa ylämaalle seuraavana päivänä. Olinkin jo niin tylsistynyt lomailuun, että parin päivän reissu sopi minulle loistavasti. Suunnitelmaa meillä ei ollut, mutta sekin saatiin aikaiseksi autoa vuokratessa. Suuntasimme Fort Williamiin, eli pohjoista kohti. Ensin kyllä ajettiin reilu puoli tuntia länteen päin, koska tietenkään meillä ei ollut karttaa mukana. Kun oltiin sopivasti eksyksissä, löysimme huoltoaseman jolta saimme ostettua kartan ja jonka tutkiminen taas osoitti, että suunta oli väärä. Takaisin Glasgow'hun siis ja uusi yritys. Toisella yrittämällä onnituimme lähtemään kohti pohjoista ja uskomattomia maisemia.

Tässä kohti kerronkin sitten miten helppoa on unohtaa ottaa kamera mukaan reissuun. Minulla ei ole kuvan kuvaa koko matkalta, joten linkitän Pietarin kuvia tänne juttuni lomaan. Kannattaa käydä katsomassa ainakin linkit, poika osaa nimittäin kuvata. Tässä ensimmäinen kuva Loch Lomondilta, aivan matkan alusta. Ei-niin-taitaville-tietokoneen-käyttäjille tiedoksi, että kun tekstissä on poikkeavan värinen sana, se on linkki uuteen kuvaan.

Ajettiin Fort Williamiin melkein neljä tuntia, koska pysähtelimme vähintään vartin välein hienojen maisemien takia. Pysähdysten aikana näimme mm. peuroja ja lampaita. Kiipesimme myös Mikon kanssa valtavan suurelle ”vuorelle”. Maisemat olivat aivan uskomattomia! Tie kulki enimmäkseen vuorien ympäröimässä laaksossa ja välillä se kiipesi vuoren rinteitä ylös. Aivan loistavaa ihan vain istua autossa ja nauttia käsittämättömän hienoista maisemista.

Pääsimme perille Fort Williamiin kahdeksan maissa illalla ja aloimme etsiä majoitusta. Jokainen talo kylän läpi menevellä tiellä oli Bed and Breakfast, joten vaihtoehtoja riitti. Jo kolmannessa paikassa tärppäsi. Saimme kolme yhden hengen huonetta ja yhden kahden hengen huoneen 20 punnalla nenä. Paikan omistaja kertoi, että on off-season ja siksi hän voi antaa huoneet meille niin halvalla. Huoneet olivat todella ylellisiä, joten meillä todellakin kävi tuuri.

Kaupunki oli melko autio ja kellokin jo niin paljon, että meidän piti valita kiinalaisen ja intialaisen ruoan väliltä. Edes pubeista ei saanut enää ruokaa. Valitsimme intialaisen, ensin tosin kävimme ostamassa hiukan viiniä ja olutta illaksi. Pitäähän Suomen mainetta pitää yllä maailmalla. Syömisen jälkeen menimme takaisin majapaikkaamme ja nautimme juomia sivistyneen keskustelun lomassa aamuyöhön. Äänessä oli luonnollisesti joko minä tai Mikko, muut eivät oikein meidän seurassa saa suunvuoroa.

Seuraavan päivän tapahtumista kuulettekin sitten myöhemmin.

Matka Tshernobyliin?

2009-03-19T00:29:00.005+01:00

Viikon päästä olen vapaa, siihen asti vietän kaiken aikani esseiden parissa. Vielä puolet kirjoittamisesta jäljellä ja sitten loma (ja tentit, eli loma)! Asiaan.

Olen puhunut tästä aiemminkin. Haluaisin (ihan vakavissani) matkustaa Tshernobyliin katsomaan autioituneita kyliä ja kiireessä jätettyjä koteja, kouluja ja kauppoja. Tänään (taas) katselin Hesarin sivuilta kuvia hylätyistä kylistä ja niiden autioista kaduista, kerrostaloista joissa kukaan ei ole asunut kohta 23 vuoteen, paenneista ja jääneistä, ihmisistä jotka työskentelevät suljetun ydinvoimalan läheisyydessä. Kuvia pääsee katsomaan täältä, suosittelen.

Tshernobylin alueelle todellakin järjestetään matkoja. Jostakin bongasin päivämatkan hinnaksi 250 euroa (sis. matka Kiovasta alueelle ja takaisin, turistikierros, asianmukaiset luvat ja lounas). Hinta on aika kova, mutta ilmeisesti tuon päivän aikana näkee aika paljon järkyttäviä asioita. Ja niitähän me haluamme nähdä. Tämän matkan teen viimeistään, kun olen vanha ja rikas. Sitä ennen voin vaikka vierailla Tsernobyl-museossa Kiovassa, kun joskus Ukrainaan menen (toivottavasti pian!).

Mielestäni tämä bisnes joka näinkin vakavan onnettomuuden ympärille on rakentunut, on kyllä hiukan karmivaa. Mutta onhan meillä keskitysleirejäkin museoina. Ja kaikella tällä onkin tärkeä merkitys. Näkemällä kaiken sen tuhon mitä on joskus saatu aikaan ymmärtää olla toistamatta menneisyyden virheitä. Ainakin näin sen pitäisi mennä.

Tässä muutama ihan oma kuva opettavaisista paikoista.

Auschwitz Birkenau

Dachaun bunkkeri

Jätteiden jännittävä maailma

2009-03-11T00:09:00.003+01:00

Mikäpä olisi sen kiinnostavampaa puuhastelua illalla kuin tilastojen tutkiminen. Ainakin silloin, kun pitäisi kirjoittaa esseetä. Eurostat on koonnut taulukkoon tilastoja EU-maiden jätteenkäsittelystä, ja yleensäkin tuotetun yhdyskuntajätteen määrästä eri maissa. Erot tuotetun jätteen määrässä, ja erityisesti kierrätyksessä, ovat eri maiden välillä todella hurjia. Minusta tämä on kiinnostavaa (oikeasti on!), joten teenpä hieman (älykkäitä) huomioita.

Keskiverto EU:n kansalainen tuottaa reilun 500 kiloa jätettä vuodessa, 40 prosenttia tästä päätyy kaatopaikalle, 20 prosenttia poltetaan, reilu 20 prosenttia kierrätetään ja 17 prosenttia kompostoidaan. Pienin tuotetun yhdyskuntajätteen määrä on Tsekeissä (294 kg). Tosin valitettavasti yli 80 prosenttia tästä jätteestä päätyy kaatopaikalle. Suurin se on Tanskassa (801 kg) mutta vain 5 prosenttia tästä päätyy kaatopaikalle. Tanska polttaakin yli puolet yhdyskuntajätteestä.

Suomi on hyvin keskiverto tuotetun jätteen määrän suhteen. Siinä ne syyt ylpeyteen sitten ovatkin. Suomen yhdyskuntajätteestä yhä yli puolet päätyy kaatopaikalle (KYLLÄ!). Hieman keskivertoa enemmän me kierrätämme (26%), mutta koska emme juurikaan kompostoi (10%) tai polta jätteitä (12%), päätyy suurin osa jätteestä kaatopaikalle makaamaan. Olemme siis melkein yhtä häntäpäässä tässä kuin Yhdistynyt Kuningaskunta.

Saksa pistää silmään: 1 prosentti jätteestä päätyy kaatopaikalle. Aivan, yksi prosentti! Ja vaikka Saksassa poltetaan paljon jätettä, siellä myös kierrätetään noin puolet kaikesta yhdyskuntajätteestä. Ja melkein viidennes kompostoidaan. Jos lähdetään etsimään toista ääripäätä, se löytyy EU:n uusista jäsenmaista. Kaikki jäte Bulgariassa menee kaatopaikoille ja Romaniassakin 99 prosenttia. Ainakin siis tämän tutkimuksen mukaan.

Se tilastoista, aika siirtyä spekuloinnin pariin. Muistan parin vuoden takaiselta ympäristötieteen luennolta jätevedenpuhdistamon toimintaperiaatteen lisäksi sen, että Suomi yrittää luopua kaatopaikoistaan (vai olikohan niitä jäämässä toimintaan yksi?). En muista aikataulusta mitään sen tarkemmin mutta tämä on tavoite. Hienoa. Ja kyllähän sen pitäisi onnistua, jos kerran EU:n suurin maa Saksakin pystyy näin tehokkaaseen jätteidenkäsittelyyn, eikö?

Eurostatilta löytyy vaikka miten paljon kiinnostavia tilastoja iltojen iloksi. Käykäähän katsomassa!

Naistenpäivän juhlat puolalaiseen tapaan

2009-03-10T21:42:00.003+01:00

Osallistuin eilen Polish Societyn naistenpäivän juhliin. Kyllä, päivän myöhässä. Ohjelmassa oli mm. "striptease-show" ja oli myös mahdollista ostaa/voittaa arvalla mies itselleen. Minua ei valitettavasti arpaonni suosinut enkä ollut liioin budjetoinut rahaa miehen ostoon. Naiset pääsivät bileisiin kahdella punnalla ja miehet joutuivat maksamaan kolme puntaa, naisille oli myös juomia alehintaan. Tästä osa pojista ehti jo alkaa kitisemään, mutta kun muistutin että naisten euro on 80 senttiä ja naisten punta varmasti vielä vähemmän, löytyi hinnoittelulle ymmärrystä. Muutenkin kyseinen juhlapäivä herätti kiinnostavaa keskustelua tasa-arvosta, joka oli varsin piristävää. Ja taisi C keksiä ratkaisun talouden kriisiinkin illan aikana :D

Sain myös kukkia, tai siis kukan. Se tosin kuoli yön aikana ja jotenkin mulla on sellanen fiilis, että se saattoi olla rauhoitettu laji. Vai voiko rauhoitettuja kukkia kasvaa puistossa? Anyway, hyvää naistenpäivää kaikille, näin pari päivää myöhässä!

Rugby

2009-03-04T16:23:00.002+01:00

Viime viikonloppuna käytiin Edinburghissa katsomassa rugbya. Meneillään on Six Nations Championship, johon siis ottaa osaa kuusi joukkuetta, Englanti, Irlanti, Italia, Ranska, Skotlanti ja Wales. Me käytiin katsomassa Skotlanti vs. Italia. Skotlannin joukkue ei todellakaan ole kovin hyvä, mutta Italia on vielä huonompi, joten skotit voitti 26-6, JEE! Olin katsomassa peliä reilun parinkymmenen italialaisen kanssa, ja siis ainut Skotlannin kannattaja. Hauskaa oli ja rugby on hurjan kiva peli!

Nyt kevään toiseksi viimeiseen seminaariin! Cheerio!

Suomalainen viikonloppu.

2009-02-18T19:29:00.004+01:00

T ja pojanystävä oli täällä viikonlopun ja oli kivaa. Joskin aika rankkaa. Tuntui, että oltiin koko ajan menossa, T ei ole kovin paikallaan pysyvää sorttia.

Perjantai aloitettiin käymällä museossa sivistyneesti ja kotimatkalla saikin sitten ostaa olutta hyvällä omatunnolla. Esittelin myös hieman kampusta. Vieraat valittivat kävelyn yliannostuksesta. Tehtiin ruokaa meillä ja alettiin miettiä Whisky Baarin menoa tarkistettuani kämppikseltäni sen aukioloajat. Ei ole tapana mennä sinne vielä kuuden aikaan illalla nimittäin. Siellä se ilta sitten vierähtikin ja T ainakin rakastui paikkaan ja ihmisiin. Ainut ongelma oli stereotyyppisten skotlantilaisten uroiden puuttuminen. Yksi kyllä löytyi, mutta sekin paljastui jenkiksi. Oli sillä kyllä neljä sukulaista skotlannista ja ihan vakuuttava sukunimi, Mc-jotain. Mutta ei siis juurikaan onnistanut tämän suhteen.

Seuraavana päivänä suuntasimme Tchai Ovna-nimiseen tee-paikkaan tapaamaan ystäviäni. Siellä nautittiin teetä melkein sadan teen valikoimasta ja poltettiin vesipiipusta makutupakkaa, niinkun tapoihin kuuluu. Rentouttavaa. Sitten suunta kaupungille kävelemään ja ihmettelemään katusoittajia ja ehkä vähän shoppailemaankin. T sekosi levykaupassa, koska levyt on täällä ihan hurjan halpoja. Minäkin myin periaatteeni halpojen ja kivojen vaatteiden edessä ja koen vieläkin siitä moraalista krapulaa. En aio ostaa mitään ainakaan kolmeen kuukauteen. Sitten possu-junalla (metrolla) takaisin ihanaan Westendiin ja syömään. Ashton Lane, katu jossa on paljon ravintoloita oli totaalisen täynnä, kiitos kirotun ystävänpäivän. Päädyimme syömään fish&chips-paikkaan, koska muualla ei yksinkertaisesti ollut tilaa. Tässä vaiheessa olisin jo halunnut kotiutua hetkeksi, mutta muut halusivat kaljalle. Sen teimme.

Sitten yritin taas ehdottaa kotiin lähtöä, koska halusin ottaa suihkun ennen kuin menemme taas ulos, mutta vieraat eivät suostuneet liikahtamaan. Lopulta sain ne pakotettua mukaani ja suuntasimme kotiin. Matkallakin ne hidateslivat. Enkä minä epäillyt mitään. Kotioven avattuani kämppikseni olivat odottamassa eteisessä ja huusivat YLLÄTYS! Ystäväni olivat järjestäneet minulle hiukan myöhässä olevat synttäri-juhlat, enkä minä osannut epäillä yhtään mitään! Pojanystävä ja T:kin tiesivät niistä. Paikalla oli ehkä parikymmentä parasta kaveriani täältä. Vähänkö siistiä? Joimme ja juhlimme myöhään yöhön.

Juhlien vuoksi oli pakko lykätä seuraavaan aamun matka maaseudulle iltapäivään, koska pitäähän ihmisen nukkua. Seuraksi saatiin pari suomalaista poikaa. Yhteensä meitä oli siis viisi, kaikki suomalaisia. Otettiin siis bussi rannikolle ja sieltä lautta saarelle. Lautassa juotiin kaljaa ja viskiä (ja minä kahvia). Käveltiin saarella ja löydettiin juustokauppa. Ostettiin paikallista juustoa ja kaljaa. Mentiin katsomaan linnaa. Juotiin kaljaa linnan puutarhassa. Otettiin bussi takaisin satamaan. Juotiin kaljaa lautassa. Saavuttuamme Glasgow'hun mentiin taas pubiin ja juotiin lisää. Seuraavana päivänä T ja pojanystävä lähtivät. Onneksi, ei nimittäin tehnyt enää mieli juoda.

Viikonlopun voikin siis tiivistää sanaan suomalainen. Tai ainakin me vahvistimme sitä stereotyypiaa, joka ihmisillä meistä suomalaisista on. Kovaäänisiä ja vielä kovempia juomaan. Huh, huh.

Luonnollisuus?

2009-01-30T17:43:00.012+01:00

"Ruotsalaiset tutkijat saattaneet löytää homoseksualisuutta aiheuttavan geenin", uutisoi Helsingin Sanomat viime kesänä. Miksi juuri homoseksuaalisuutta aiheuttava geeni? Miksi ei heteroseksuaalisuutta aiheuttava? Miksi he ylipäätään etsivät juuri homoseksuaalisuutta aiheuttavaa geeniä ja miksi he olettavat että selitykset meidän seksuaalisiin mieltymyksiimme tai jopa seksuaaliseen suuntautumiseemme löytyvät geeneistä, biologiasta?

Miksi aina yritetään selittää erilaisuutta eikä valtavirtaa? Ja miksi ihmeessä näiden vastausten oletetaan löytyvän biologiasta?

"Olen tiennyt olevani 'erilainen' niin kauan kuin muistan." "Olen syntynyt homoseksuaaliksi." Mietitäänpä kuitenkin. Miten kauas lapsuuteen sijoittuvia tapahtumia tai ajatuksia te muistatte? Itselläni eräs aikaisemmista muistoistani sijoittuu junaan, olimme matkalla Turkuun. Olen ollut maksimissaan kolme vuotias, koska M ei ollut vielä syntynyt. En muista ajatelleeni seksuaalista suuntautumistani tai sitä olenko jotenkin 'erilainen' kuin ihmiset ympärilläni. Odotin konduktööriä, että saisin leiman nallen kuvalla varustettuun junalippuuni. Ei siis syvällistä pohdintaa seksuaalisesta identiteetistä aikaisimmissa muistoissani.

Luonnollisuus on loistava tapa perustella yhteisölle poikkeavuuttaan yleisesti hyväksytyistä normeista. Ilman biologista syytä tämä poikkeavuus ei ehkä tulisi hyväksytyksi. "En ole valinnut (esimerkiksi) homoutta vaan perimäni aiheutti sen vasten tahtoani. Syy ei ole minun." Miksi tätä selitystä joudutaan yhä käyttämään, miksi uskotaan kaiken selittyvän biologialla? Ehkä siksi, että sosialisaatioon ja sosiaaliseen pohjautuvat perustelut eivät ole yhtä vahvoja, yleisesti uskottavia, kuin biologiaan nojaavat. Näin siitäkin huolimatta, että ei niitä homo/hetero/bi -geenejä ole todistettu olevan. Heteroseksuaalisuutta aiheuttavaa geeniä tuskin edes etsitään. Kuitenkin jännittävää huomata, ettei näillä sosiaalisiin perustuvilla selityksillä ole tässä asiassa mitään arvoa. Itse näen ne kuitenkin vähintään yhtä arvokkaina.

En yritä väittää, että seksuaalisuus olisi totaalisen sosiaalinen ilmiö (onko mikään?). Kuitenkaan se ei ole pelkkää biologiaa, jota voisi selittää "luonnollista on.."-lauseilla. Esimerkiksi homous on varsin yhteiskunnallinen asia. Tilanteesta, paikasta ja ajasta riippuen on kiellettyä tai sallittua olla avoimesti homo/lesbo. Homoden laaja hyväksyminen on vasta nykyaikaa. Poliittinen-lesbous on varsin hyvä esimerkki nykyaikamme tuotteista. Silti selitysten lähtökohdat tulevat usein biologiasta ja selittäähän tämä "poikkeavuus" pitää. Valtadiskurssi kun on joka tapauksessa heteroseksuaalisuus. Ja homoseksuaalisuus tulee sovittaa tähän kontekstiin.

Tässä jäsentelemätöntä ajatuksenvirtaa, johon tulen varmasti myöhemmin palaamaan.

"Nothing is sexual unless naming it makes it so." (Plummer)

Puolan kieltä ja matkailua

2009-01-28T12:19:00.005+01:00

Kerronpa nyt hiukan kuulumisia. Matkasta tänne ja kaikesta mitä olen jo ehtinyt tehdä. Ja mitä aion tehdä myös. Alan esimerkiksi opiskelemaan puolan kieltä, siistiä eikö? Yliopiston Puolalainen osakunta (joka on muuten tajuttoman iso) aloittaa kielen opiskelua tukevan "mentorointi-kurssin", jossa siis kieltä opiskeleva tapaa ohjaajansa kerran viikossa tukiopetuksen merkeissä. Vaikka en puolaa opiskelekaan sain tungettua itseni ohjelmaan parin puolalaisen ystäväni avulla. Eli kohta pystyn keskustelemaan sivistyneesti puolaksi. Loistavaa.

Matka tänne oli yllättävän nopea ja helppo vaikka aina muistankin valittaa Länsi-Euroopan hankalasta junaliikenteestä. Jouduin kyllä vaihtamaan junaa useaan otteeseen, kokonaissaldo 13 eri junaa ja 2 bussia. Jostain syystä juna-aikataulut kävi loistavasti yksiin ja matka kesti vain 3 vuorokautta. Pysähdyin periaatteessa ainoastaan Göteborgissa, ja sielläkin vain suihkun verran. Ainut yllättävä asia oli Saksan junat, jotka olivat reilun tunnin myöhässä pakkasen takia. Tämä ei todellakaan ole normaalia (Pasilassakin sanotaan, että saksalaisten junat ovat aikataulussa), mutta ei haitannut minun elämääni mitenkään. Eurostar-junaankin sain lipun heti ja juosten ehdin junaan helposti. Täytyykin muuten kertoa, että eräs tuttavani on alkanut ihan vakavissaan harrastaa tätä mun touhua ja matkusti juuri Brysseliin junaillen. Ja jopa lentotunteja ottava kämppikseni päätti lähteä reilaamaan kesällä. Propagandani siis toimii!

Luennot alkoivat reilu kaksi viikkoa sitten ja kurssit ovat ihan samat kuin ennenkin. Sillä erotuksella tosin, että keskiviikkoisin ei ole enää seksuaalisuuden luentoa puoliltapäivin mutta seksualisuuden seminaari on nyt joka viikko. Parempi näin, koska seminaari on paljon jännempi kuin luennot. Tajusin tuossa juuri, että alkaa taas esseiden deadlinet lähestyä. Pitäisi mm. kirjoittaa essee aiheesta "Has the Growth of Sexual Citizenship Demonstrated the Liberalisation of the Late Capitalist State or the Latter's Ability to Incorporate and De-politicise Sexual Dissent?". Pystyisi ehkä kysymään saman kysymyksen helpomminkin (eli lyhyemmin). No, tätä miettiessä.

Oli kyllä ihanaa tulla tänne takaisin, täällä on ihan kesä verrattuna Suomeen. Se on hyvä. Lautailemaan ei tosin pääse. Se taas on paha. Ja on satanut aika paljon (paha), paitsi ei tänään onneksi ja lämmintäkin on melkein 10 astetta. Mikä taas on hyvä. Tähän lopetan, kommentoikaa ihmiset!

Burn's Night

2009-01-24T19:33:00.007+01:00

Ylämaan-naisen kehtolaulu

Tuuti tuulan! armas Donald,

pieni, ilmeinen Clanronald;

tietää taattos, mistä saa

reiman rosvon Ylämaa.

Tyydyt vielä kehtos koriin,

suureks saat ja ryöstät oriin,

vuoret viistät, notkelmat,

kotiin lehmän talutat.

Puikkii poika miehen lailla

lannon laajan rajamailla:

heilan ryöstää, kiirein tuo

Ylämaahan äidin luo!

Burns, Robert 1918, Lauluja ja ballaadeja. Suomentanut Valter Juva.

Huomenna on juhla nimeltään Burn's Night, siinä selitys tälle runolle. Juhla järjestetään Skotlannin kuuluisimman runoilijan Robert Burnsin (1759-1796) syntymäpäivän kunniaksi. Odotettavissa siis isot juhlat huomenna, etenkin kun ne on 250-wee synttärit. Jee!

Miksi me haluamme nähdä kärsimystä?

2008-12-01T00:18:00.006+01:00

Pari päivää sitten silmiini osui Ylen sivuilla arvio näytelmästä Sotaturistit. Arvion otsikkona oli "..miksi haluamme nähdä kärsimystä?". Niin, miksi?

Tunnistan itsestäni tämän kiinnostuksen nähdä ihmisiä joilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin Suomalaisilla hyvinvointivaltion asukkailla. Haluan aina matkustaa maihin joiden bruttokansantuote ja HDI ovat Suomea alhaisemmat. En koe, että esimerkiksi Ruotsi on kovin kiinnostava maa, koska siellä pääpiirteittäin asiat ovat samalla tavalla kuin Suomessa, eli hyvin. Samasta syystä haluaisin myös muuttaa asumaan johonkin Itä-Euroopan maahan, jonka sosiaaliset olot ovat Suomesta poikkeavat. Perustelen tätä usein muille, ja itsellenikin, kiinnostuksella tutustua erilaisiin elämäntapoihin. Jostain syystä minua kiinnostavat ainoastaan maat, joissa elämä on Suomea kurjempaa kaikilla mahdollisilla indekseillä mitattuna. Haluanko minä siis nähdä kärsimystä?

Olen pohjosmaalainen, keskiluokkaisen perhetaustan omaava hyvinvointivaltion kasvatti, joka on opetettu olemaan ylpeä korkeista veroista ja niiden mukanaan tuomasta sosiaalisesta turvaverkosta. Opetettu on myös, että Suomessa ei ketään jätetä ulos paleltumaan ja nälkiintymään, vaan valtio antaa rahaa vuokraan ja ruokaan. Terveyspalvelut ovat lähes ilmaisia ja koulutuksesta ei tarvitse maksaa. Suomi kuuluu korkean elintason maihin ja on myös yksi Euroopan rikkaimmista maista. Suomi on myös harvinaisen demokraattinen valtio. Vaikka tätä kaikkea en täysin kritisoimatta nielekään (tietenkin meillä Suomessa on omat ongelmamme!), niin tottahan se pääpiirteiltään on. Olen siis elänyt helpon elämän. Ei rahahuolia, nälkää ja asunnottomuutta. Tai sotaa ja poliittista sortoa.

Niin, miksi minä helposta elämästä nauttinut suomalainen haluan matkustaa paikkoihin, joissa näen ihmisiä joilla asiat ovat huonommin kuin minulla? Haluanko todisteen sille, että olen todellakin etuoikeutettu, koska olen yksi niistä reilusta viidestä miljoonasta onnellisesta suomalaisesta? Vai koenko elämän 'turvallisessa' Suomessa niin tylsäksi, että haluan vaihteeksi nähdä ihmisiä, joilla on 'oikeita' ongelmia? Vai olenko vain oikeasti kiinnostunut erilaisista yhteiskunnista? Haluanko ylipäätään siis nähdä kärsimystä? Helvetin hyvä kysymys. Sen ainakin tiedän, että en millään tavalla nauti tavatessani esimerkiksi kerjäläisiä kadulla. Ennemmin tunnen häpeää siitä valtion kustantamasta asunnosta, koulutuksesta, terveydenhuollosta ja ruuasta, jonka 'etuoikeutettuna' pohjoismaalaisena olen saanut.

Argh, lunta!

2008-11-23T13:08:00.003+01:00

Niinkuin tiedätte, vihaan lunta. Se on kylmää, märkää, liukasta ja se hidastaa kävelyä. Ja nyt sitä sataa Glasgow'ssa. Olen ollut niin herkullisen vahingoniloinen teille siellä Suomessa, jossa lunta on satanut jo vaikka miten paljon. Ei tämä lumi onneksi maahan jäänyt mutta ällöttävän kylmä ja märkä se sade silti oli. Ja valitettavasti oltiin just viettämässä Sebastianin läksiäisiä minun luona, kun lunta alkoi sataa. Kaikki syöksyi ulos heittelemään lumipalloja (omituiset espanjalaiset ja saksalaiset ja amerikkalaiset, jotka rakastaa lunta) ja minä ja toinen suomalainen, Mikko jouduttiin kärsimään siitä lumisateesta tietysti myös. Tänään en kyllä mene ulos, koska lunta sataa vähän vieläkin. Sisällä on tosin melkein pakkasta, vaikka ulkona ei ole edes kylmä. Ollaan vähän kirottu tätä talojen olematonta eristystä. Ei ole mitään järkeä lämmittää, koska lämpö menee heti ulos jostain seinän raosta.

Olen jo yrittänyt miettiä aikataulua Suomeen tulolleni, mutta en oikein voi varata lippuja ennen kuin tiedän milloin saan esseeni valmiiksi. Joka tapauksessa tarkoitus olisi ottaa bussi Köpikseen (maksaa muuten vaan 70 puntaa) ja sit junailla Göteborgin kautta Suomeen. Haluaisin viettää kans muutaman päivän Tukholmassa, ketään kiinnostuneita tulemaan vastaan Tukholmaan? Päätin tällä kertaa matkustaa halvemmalla kuin lentolippu+junalippu Helsingistä tulisi maksamaan, joten kovin montaa yötä ei voi hostellissa yöpyä. Tämä siksi että haluan todistaa että Slow Travel ei ole kallista ja toisekseen ei ole rahaa tehdä hurjan pitkää ja kallista matkaa. Tarkotus olis selvitä Suomeen alle viikossa. Eli tervetulokomitea voi olla valmiina 13 päivän tietämillä.

Nyt pitää alkaa naputtaa esseitä, kun on ollut taas ihan turha viikonloppu opiskelujen suhteen (Tai ei voi sanoa taas, koska olen ihan vakavissani opiskellut viime viikot).

Cheerio!

Loch Lomond

2008-11-13T20:04:00.004+01:00

Hei ihmiset!

Päivittelin blogia tänään, mutta jostain syystä tuo uusin teksti hyppäsi edellisen alle. Selatkaa siis alaspäin.

11. Marraskuuta

2008-11-11T12:06:00.007+01:00

Tänään muistetaan Ensimmäisen maailmansodan päättymistä ympäri maailmaa. Täällä Britanniassa se on erityisen merkittävä tapahtuma, koska maa oli osallisena sotaan aivan loppuun asti. Näin pari viikkoa sitten dokumentin sodan viimeisestä päivästä ja todellakin yllätyin kuinka moni britti oli kuollut tuona viimeisenä päivänä. Tarkkaa lukumäärää en tähän hätään muista. Koska dokumentti oli BBC:n tuottama, siinä yllättäen unohdettiin mainita muiden maiden kuolleet. Kämppikseni osallistui lauantaina ilmavoimien paraatiin sodan muistoksi ja myös tänään hän osallistuu erääseen muistotilaisuuteen. Hänen kaikki iso-isovanhempansa olivat kuolleet ensimmäisessä maailmansodassa, joten ei ihme että sodan muistelulla on merkitystä hänelle. Hän koitti houkutella minuakin mukaansa muistotilaisuuteen mutta kieltäydyin kohteliaasti. Itse en paljon perusta sodan juhlimisesta, en edes sen päättymisen. Ironista kyllä tämän sodan piti olla "sota, joka lopettaa kaikki sodat".

Puolalaisilla puolestaan on hurjat bileet tänään 90-vuotiaan Puolan kunniaksi. Näihin kinkereihin saatankin jopa osallistua. Hyvää syntymäpäivää Puola!

Aitoa skotlantilaista elämäntapaa etsimässä

2008-11-09T15:34:00.014+01:00

Kävin viikonloppuna Loch Lomondilla yliopiston kv-valiokunnan järjestämällä matkalla. Loch Lomond on Skotlannin suurin järvi ja se sijaitsee vajaan tunnin ajomatkan/junamatkan päässä Glasgow'sta pohjoiseen. Kv-valiokunta oli vararannut kokonaisen hostellin käyttöömme, olihan meitä matkalaisia 150. Eikä ihan mitään tavallista hostellia vaan ihan oikean linnan! Linna oli valmistunut joskus 1800-luvulla, joten se ei ole kovin vanha. Hostellina se on toiminut jo vuosikymmenet.

Ohjelmaa meille oli järjestetty valtavasti. Ensimmäisenä pelattiin Skotlantilaisia "ylämaan pelejä" (Highland games), vähän sovelletuilla säännöillä tietenkin. Heitettiin tukkia ja kumisaapasta, vedettiin köyttä, harrastettiin pussihyppelyä ja kannettiin kananmunaa lusikassa. Ai että kuulostaako suomalaiselta? Jokatapauksessa hauskaa oli eikä edes satanut yhtään, kun oltiin ulkona. Maisemat oli muuten aivan mahtavia ja löydettiin pari lammastakin. Tässä lampaita:

Sitten syötiin illallista. Kaikki pukeutui nätisti, koska olihan kyseessä kuitenkin illallinen linnassa. Olisi mukava sanoa tässä kohden, että ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, mutta meidän pöytäseurue ei edes päässyt ruokaan käsiksi ennen kuin se loppui. Niinpä hostellin henkilökunta tilasi meille pizzaa, joka oli hyvää (etenkin kun tässä vaiheessa olimme jo melko nälkäisiä) ja jota todellakin oli riittävästi. Tässä osa meidän pöytäseurueesta:

Ruokailun jälkeen olikin sitten aika perinteisen skotlantilaisen tanssin. Täällä on ihan oma sana sille (ceilidh), enkä tiedä miten sen suomeksi kääntäisi. Nämä tanssit on tarkoitettu todella isolle porukalle, vaikkakin lähes kaikki niistä tanssitaan myös pareittain. Tähän pätee sääntö: Mitä enemmän porukkaa sen paremmat bileet. Ja meillä oli muuten hurjan hauskaa! Tanssit jatkuivat puolille öin live-bändin säestämänä ja sitten siirryttiin vähän clubi-henkisempään musiikkiin. Tässä vaiheessa suomalaiset (miinus minä) organisoivat pienen uima-retken öiseen Loch Lomondiin.

Seuraavana aamuna ennen kotiin lähtöä mentiin vielä rantaan ihmettelemään järveä. Ei se kyllä kovin iso ollut, mutta nätti kuitenkin. Ja tietysti se näyttää pieneltä kun se on kapea ja pitkä niin kuin järvillä on täällä päin tapana olla. Tässä vielä pari kuvaa järvestä:

Ja pari kuvaa ihan huvin vuoksi:

Tälläinen oli siis matka perinteiseen skotlantilaiseen elämäntapaan. Pelejä, ruokaa ja tanssia!

Jakautunut kaupunki

2008-10-20T14:18:00.005+02:00

Luin tänä aamuna BBC:n uutisia netistä ja silmiini osui otsikko "Yhdistyneiden Kuningaskuntien köyhimmät elävät lyhyemmän elämän". Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta, tilanne on periaatteessa sama Suomessakin. Kuitenkin jäin miettimään kuinka helposti sosiaalisten tekijöiden ja asuinpaikan perusteella todellakin pystyy määrittelemään odotetun elinikämme. Ja kaikkein pelottavinta on miten eliniän odote saattaa muuttua kymmenenkin vuotta, jos vain siirrytään viereiseen kaupunginosaan.

"Yllättäen" yksi alhaisimmista eliniän odotteista löytyy Itäisestä Glasgow'sta (toiselta puolelta kaupunkia kuin Westend, jossa minä asun). Myös sydäntaudeissa on selkeä ero Glasgow'n ja muun maan välillä. Olen jo ehtinyt huomata, että kaupunki on todellakin jakautunut kahtia. Itäisessä osassa ja joen "väärällä puolella" asuvat perinteiset työläiset ja maahanmuuttajat. Lännessä puolestaan keskiluokka, opiskelijat ja rikkaat. Itä-Glasgow on alue johon menemistä ei suositella yöaikaan (eikä mielellään päivälläkään) väkivallan ja rikollisuuden takia. Läntisessä Glasgow'ssa voi taas liikkua melko huolettomasti keskellä yötäkin.

Glasgow on ollut menneinä vuosikymmeninä hyvin vahvasti työväenluokkainen verrattuna muihin kaupunkeihin Britanniassa. Ja yhä ihmiset ovat ylpeitä työväenluokkaisesta taustastaan. Glasgow'n eri yhteiskuntaluokkia määrittää vahvasti kieli, tai oikeastaan murre. Professorit luennolla puhuvat tavallisella britti-aksentilla, kun taas esimerkiksi talomme remonttimiehet omistavat todella vahvan skotti-aksentin (tai itseasiassa erityisen Glasgow'laisen, työväenluokkaisen aksentin). Myös luennoillani on helppo erottaa millaisesta perheestä ja mistä päin Skotlantia opiskelijat tulevat pelkän aksentin perusteella.

En usko, että suomalaiset kaupungit tai edes muut eurooppalaiset kaupungit ovat näin vahvasti kahtiajakautuneita. Ja todellakin kadulla kävellessäsi voit erottaa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat väenpaljoudesta.

Opiskelusta ja elämästä

2008-09-23T22:23:00.002+02:00

Olin ensimmäisillä luennoillani tänään. Tai miksi suotta puhuisin monikossa, koska luentoja oli vain yksi. Viikossa minulla on niitä kuusi ja lisäksi pari seminaaria. Ja yksi luento kestää alle tunnin. Ei paha. Anyway. Tänään olin ensimmäisellä luennollani, kurssin aiheena Sociology of Sexuality. Tiedän, se kuulostaa todella kiinnostavalta, mutta todellisuudessa se on vielä paljon, paljon kiinnostavampaa. Ja luennoitsija on myös varsin kiinnostava tapaus. Tätä miestä ei ikinä päästettäisi Suomen yliopistoihin opettamaan. Tottakai kulttuuri on erilainen ja suomalaiseen yliopistokulttuuriin (eikä suomen kieleenkään) oikein istu tälläinen jatkuvasti (härskejä) vitsejä ja kysymyksiä heittävä opettaja, joka on enemmänkin viihdyttäjä, kuin opettaja. Hankala selittää. Täytyy kuitenkin sanoa, että nautin suunnattomasti tästä luennosta ja ehkäpä opinkin siellä jotain. Ainakin se sai ajattelemaan, mikä on ehdottomasti tärkeintä.

Muut kurssini ovat Social Theory ja The Sociology and Anthropology of Knowledge and Belief. Lisäksi saatan ottaa myös Violence in Society-kurssin, mutta siitä en ole vielä yhtään varma. Kaikki kurssini ovat 15 opintopisteen suuruisia, eli paljon suurempia kuin Joensuussa. Täällä kurssit tosin kestävät koko talven. Jokaiseen kurssiin kuuluu 2 esseetä, joista vain toinen arvostellaan ja se vaikuttaa kolmanneksen kurssin loppuarvosanaan. Kaikkiin kursseihin kuuluu myös tentti, joka on huhti-toukokuussa. Ainakin seksuaalisuuden kurssiin kuuluu myös seminaari, jossa yhtä työtä, eli aihetta, käsitellään 90 minuuttia ja se on paljon se. Seminaarityön ja esseen aiheet on annettu valmiiksi ja ovat kyllä varsin kiinnostavia kaikki.

Sosiologian ja antropologian laitos on rakennuksessa nimeltä Adam Smith. Nyt te varmasti mietitte, että mitä tekemistä herra Smithillä, nykyaikaisen taloustieteen isällä on Glasgow'n yliopiston kanssa. Minäpä kerron. Adam Smith opiskeli Glasgow'n yliopistossa ja myös opetti täällä nimikkeellä Doctor of Law. Eikä hän todellakaan ole ainut tunnettu yliopistomme kasvatti. Eli hyvässä seurassa ollaan. Niin siistiä!

Olen kyllä aivan totaalisen rakastunut tähän yliopistoon. Kaikki rakennukset ovat niiiin vanhoja, ja niiiiin kauniita. Rakastan myös tätä kaupunkia. Ja paikallisia ihmisiä. On aivan mahtavaa asua Hamilton Park Avenuella (niiiin brittiä). Käydä ostamassa The Herald aamulla alakerran kioskista. Kuulla joka puolella tätä käsittämättömän ihanaa aksenttia. Ja tämä suomalaisessa kulttuuriympäristössä kasvaneelle aivan käsittämätön ihmisten kohteliaisuus ja ystävällisyys! Ei suomessa kukaan sano ”I'm sorry dear!”, jos sattuu vähän tönäisemään kassajonossa. Tai vuokraemäntä kysy, että ”How are you sweatheart?”. Tai opinto-ohjaaja ”..or what do you think dear?”. Se vaan kuulostaa niiiiin HYVÄLTÄ, vaikka näille ihmisille se on ihan normaalia. Ja, jos satut kävelemään kadulla kartta kädessä (vaikka et olisi edes eksyksissä), aina joku tulee kysymään tarvitsetko apua. Ihanaa. Eikä ilmakaan ole enää niin paha. Viimeiset kolme päivää aurinko on paistanut ja ei ole satanut juuri ollenkaan. Tiedän, huomenna varmasti sataa kaatamalla.

Kliseitä Skotlannista

2008-09-13T14:08:00.001+02:00

Olen taas tehnyt joitakin jännittäviä huomioita paikallisista ihmisistä ja muut vaihtarit ovat tehneet huomioita suomalaisista (meitä on täällä paljon!) ihmisistä ja kertoneet ajatuksiaan minulle. Olen huomannut, että ainakin itse tarkastelen skotlantilaisia ihmisiä tiettyjen ennakko-odotusten ja kliseiden läpi. Skotlantilaiset kasvattavat lampaita, pukeutuvat kilttiin, soittavat säkkipilliä ja syövät pelkkää haggista. Ja omaavat ihan oman kielen, jota ymmärtävät vain muut skotit.

Ja kyllä tämä skotlantilaisten ”englanti” onkin välillä aivan käsittämätöntä. Ainakin työväenluokkaisen taustan omaavat ihmiset puhuvat niin, että ei sitä vaan voi ymmärtää. Esimerkiksi meidän hostellimme siivooja juttelee mulle aina kaikenlaista ja enimmäkseen minä en tajua siitä yhtään mitään. Tosi ihanalta se kuulostaa, mutta ei sitä vaan ymmärrä. Meillä on ollut nyt parina päivänä erilaista kaupungin ja yliopiston esittelyä ja siellä on myös kuullut ihan kaikenlaista kieltä. Meidän vaihtareiden ohjaaja puhuu aivan kuin Hyacinth Bucket (ihanaa!), paikalliset poliisit puhuivat suorastaan huvittavalla (ja käsittämättömällä) aksentilla ja pankin edustaja puolestaan omasi niin seksikkään skotti-aksentin että. Jälkimmäisen aksentista tuli jollain kierolla tavalla mieleen Simpsonien talonmies Willie, johon useimmat skotit tutkimusten mukaan samaistuvat.

Kielen lisäksi muut kliseet eivät juurikaan pidä paikkaansa, ainakaan Glasgow'ssa. En ole nähnyt vielä yhtään säkkipilliä, mutta eilen baarimatkalla kuulimme kyllä säkkipillin ääntä. En tiedä tuliko se nauhalta vai soittiko joku ihan oikeasti. Olisi kyllä kiva kokeilla soittaa sellaista. Mutta ei siis juurikaan säkkipillejä täällä. Kilttejä olen nähnyt jonkun verran, mutta nekin on tainnut olla lähinnä turistien päällä. Kyllä jotkut skotit kuulemma käyttävät niitä juhlissa. Eli ei myöskään kilttejä. Lampaita on tietysti vain maalla, mutta siellä niitä on kyllä paljon. Sitten vielä haggis. Kyllä nämä paikalliset ihmiset tuntuvat tykkäävän siitä, mutta syödään täällä muutakin. Kaikki, jotka ovat sitä maistaneet, ovat tykännet kovasti. Itseäni vähän ällöttää ajatus sydämestä, keuhkoista ja maksasta sullottuna lampaan vatsalaukkuun.

Vielä muutama ajatus suomalaisista loppuun. Useimmat tapaamani ihmiset tuntuvat ajattelevan, että suomessa ollaan masentuneita talvella (pimeyden takia) ja sekopäisiä kesällä (valon takia). Suomalaisia pidetään myös hiukan epäkohteliaina, koska useimmat eivät jaksa olla koko ajan äänessä. Erään italialaisen pojan mukaan suomalaiset naiset vaikuttavat ylpeiltä, koska eivät esimerkiksi baarissa ala helposti jutella tuntemattomille miehille, etenkään ulkomaalaisille. Vaikka suomalainen olut onkin kamalan pahaa suomalaiset myös juovat paljon olutta. Ja tietysti vodkaa.
En välttämättä allekirjoita kaikkea tätä, mutta ehkä tämä ei kuitenkaan ole ihan tuulesta temmattua. Mitä luulette?

Kuulumisia

2008-09-08T21:15:00.001+02:00

Ajattelin vähän kertoa kuulumisiani, kun viimeinkin on aikaa. Olen myös tehnyt eräitä huomioita Glasgow'sta, paikallisista ihmisistä ja erityisesti säästä. Kerron siis niitäkin.

Jo ensimmäisenä päivänä huomasin, että hameeni eivät sovi tähän ilmastoon. Koko ajan tuulee (myös sisätiloissa) melko lujaa ja aina vielä jotenkin alhaalta päin. Kevyet, iso-helmaiset, ihanat hameeni ovat siis jotakuinkin korvissa koko ajan. No, se on muiden ihmisten ongelma. Minä pidän tuulesta, ja erityisesti hameistani. Täällä myös sataa vähintään kerran päivässä mutta ehkä kuitenkin enimmäkseen aurinkoista on ollut. Pidän sateestakin, joten ei haittaa.

Glasgow muistuttaa minusta melko paljon Helsinkiä. En oikein tiedä miksi. Johtuu ehkä siitä, että ne ovat suunnilleen saman kokoisia ja molemmissa eletään autojen ehdoilla. Muutkin suomalaiset vaihtarit (joita täällä on muuten paljon) olivat jotakuin samaa mieltä. Olen kävellyt aika paljon ympäriinsä, erityisesti yliopiston lähettyvillä. Kaupunki on tosi mukava ja Clyde- ja Kelvin-jokien yli menee ihania siltoja. Ei tietenkään mitään verrattuna vaikka Pietarin siltoihin, mutta minä pidän niistä. Ne on kivoja. Ja jopa vähän lyhyempiä kuin Kuokkalan-silta ja Suvantosilta.

Täällä vallitsee suorastaan järkyttävä kertakäyttökulttuuri. Esimerkiksi hostellissamme ei lajitella yhtään mitään jätteitä, ei edes biojätettä. Kaupassa ostokset pakataan pyytämättä muovipussiin ja pulloja ei kierrätetä. Kamalaa. Kaikki ruoka on pakattu sairaisiin kääreisiin ja joka kulmalla on joku take away-paikka josta ihmiset ostavat tavaraa kertakäyttöpakkauksissa. Se pitää vielä mainita, että Britanniassa noin yleisesti, kuten Suomessakin suhdaudutaan suopeasti ydinvoiman lisärakentamiseen. Vaikka Skotlannissa onkin useampi reaktori, jotka vanhenevat pian (tässä ihan lähelläkin on kaksi), ei Skotlantiin aiota rakentaa lisäydinvoimaa. Jee.

Löysin itselleni kämpän, tai siis huoneen launtaina ja kävin tänään maksamassa vuokravakuuden. Muuttaa voin tosin aikaisintaan perjantaina, viimeistään maanantaina, joten hostelli-elämää on tiedossa vielä melkein viikko. Tuleva huoneeni on neljän makuuhuoneen huoneistossa ja aivan ihana. Kolmas kerros, kaksi isoa ikkunaa ja huonekorkeus on 1,5 kertainen normaaliin. Omistaja remontoi kämpän lattiasta kattoon, joten kaikki on ihan uutta. Yliopistolle kestää kävellä kolme minuuttia, eli asunto on melkein yliopiston vieressä. Vuokra on tosin sitä luokkaa, että Jyväskylässä en sitä todellakaan suostuisi maksamaan, mutta täällä ihan normaali, sijaintiin nähden halpa. Ainut huono puoli on se, että joudun asumaan asunnossa vähintään puoli vuotta. Tämä on normaali käytäntö täällä ja on lähes mahdotonta löytää kämppää esimerkiksi vain jouluun asti. Täällä myös pitää maksaa asumisesta veroja, joista opiskelijat on onneksi vapautettu.

Orientaatio-jakso alkaa huomenna ja kestää viikon. Siihen kuuluu kiertoajeluita ja muita yhteisiä rientoja. Tuota kiertoajelua Glasgow'n ympäristöön odotan erityisesti, koska maaseutu on aivan valtavan kaunista täällä. Ja todella eläväistä verrattuna Suomen asumattomiin syrjäkyliin ja puupeltoihin.

Junamatkan mietteitä

2008-09-04T20:58:00.004+02:00

Istun nyt junassa matkalla kohti Glasgow'ta, kaupunkia jota voin kutsua kodiksi ainakin seuraavat 9 kuukautta. Vaikka en viihdykään kauan paikoillani, liittyy matkan loppumiseen aina pientä helpotusta. Ei tarvitse enää kantaa painavia rinkkoja ympäri Eurooppaa, ei tarvitse tuskailla juna-aikataulujen kanssa, ei tarvitse miettiä mistä saa hostellin seuraavaksi yöksi, eikä tarvitse pyöriä toisten nurkissa. Vaikka juuri tässä kaikessa piileekin se matkustamisen ihanuus, on se pitemmän päälle melko rasittavaa. Ihanaa (sitten joskus, kun saan asunnon) päästä tekemään ruokaa omaan puhtaaseen keittiöön ja siivoamaan ja järjestelemään asuntoa, josta sinä itse määräät. Yleensä tämä ihanuus kyllä unohtuu heti, kun kodin ovi sulkeutuu ja tapahtuu paluu arkeen.

Koti. Mitä se on? Jotkut eivät haluaisi koskaan lähteä sieltä, toiset taas eivät siellä juuri viihdy. Jotkut ovat kuin kotonaan kaikkialla. Joillekin koti on tietty fyysinen paikka, toiset taas ovat kotonaan missä vain, kunhan ne tietyt ihmiset, jotka tekevät kodin ovat lähellä (perhe?). Useimmille on tärkeää, että on olemassa jokin paikka, jossa omat juuret ovat. Uskon, että hyvin harvoille omat juuret ovat täysin merkityksettömät.

Perinteiseen ”suomalaiseen unelmaan” liittyy keskeisenä ajatus omasta kodista. Vieläkin useimmille tämä ”koti” tarkoittaa tietynlaista pysyvyyttä: asuntolainalla hankittua omakotitaloa, heteroseksuaalista parisuhdetta, pysyvää työpaikkaa, 1,8 lasta ja 2 henkilöautoa. Vakautta ja ”normaalia” yleisesti hyväksyttyä elämää (keskiluokkaisuutta?). Vaikka eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että olemme siirtymässä jonkinlaiseen projekti-yhteiskuntaan, uskon, että nämä vakaauteen ja pysyvyyteen pyrkivät instituutiot eivät tule häviämään suomalaisten arjesta ihan lähitulevaisuudessa. Olen huomannut, että ainakin omat tuttavani hankkivat tämän kodin asuntoineen, lapsineen ja autoineen jo todella nuorina, jopa alle parikymppisinä. Yritän parhaani mukaan ymmärtää heitä, mutta itseäni lähinnä kauhistuttaa ajatus siitä, että minut sidottaisiin johonkin paikkaan ja perheenäidin rooliin eläkepäiviini asti. Vauva, omakotitalo, auto ja koira olisi varmasti hankala kuljettaa mukana junassa ympäri Eurooppaa.