Eurooppalainen Serbia?

Serbia jättää tänään EU-hakemuksensa.

Moni suomalainen on sitä mieltä, että Sebiaa ei tule koskaan ottaa EU:n jäseneksi. Serbia ei ole Eurooppaa. Serbit ovat nationalisteja, kansanmurhaajia ja yksinkertaisesti vain pahoja. He eivät voi ikinä tulla osaksi Eurooppalaista arvoyhteisöä. Mitä yhteistä muka on Suomella ja Serbialla? Ei varmasti mitään.

Onko Serbian EU-jäsenyys sittenkään aivan mahdoton ajatus? Toki Serbian tulee täyttää sille asetetut vaatimukset, niin poliittiset kuin taloudellisetkin. Kosovon ongelma tulee ratkaista rauhanomaisesti. Sotarikolliset on saatava oikeuden eteen. Korruptiosta on pyrittävä eroon ja taloudellista järjestelmää on kehitettävä. Näin muutamia mainitakseni.

Ongelmia siis on. Silti en ymmärrä, että miksi Serbian suuntautumista ulospäin ei nähdä hyvänä asiana. Haluammeko me mieluummin eristäytyneen Serbian? Nyt maalla on hyvä syy alkaa tosissaan etsiä vastauksia ongelmiinsa.

Ja kyllä, on Suomella ja Serbialla jotain yhteistä. Kansallisrunoilijamme Runeberg oli erityisen kiinnostunut serbialaisista kansanrunoista ja tarinan mukaan hän koki niiden kääntämisen myötä kansallisen herätyksen. Serbialainen kansanrunous antoi vahvan leiman Runebergin runouteen. Kuuluisa Runebergilainen poljento saattaakin olla serbeille tutumpi kuin luulemme.

Hiukan nopeammin Balkanilla

Balkan (erityisesti Serbia ja Bosnia-Herzegovina) hurmasi viime kesänä hitaudellaan. Oli ihan normaalia, että juna oli myöhässä tunnin tai pari. Eikä siitä erikseen ilmoitettu. Junat matelivat kävelyvauhtia ratojen huonon kunnon vuoksi.

Ilokseni huomasin eilen junailuun liittyvän hyvän uutisen Balkanilta. Junarata Belgradista Sarajevoon on viimein saatu kuntoon. Matka-aika ei lyhene kuin pari tuntia (yhdestätoista reiluun kahdeksaan tuntiin), mutta juna kulkee perille ilman mutkia ja vaihtoja. Kaiken lisäksi junamatka on halpa, rautatieyhtiön mukaan halvempi kuin autolla matkan taittaminen. Loistavaa!

Rata oli ennen Bosnian sotaa Jugoslavian ylpeys. Se kunnostettiin Sarajevon olympialaisia varten ja matkustajia riitti Olympic Express nimen saaneessa junassa. Rata kulkee serbien alueen läpi, joten se tuhottiin sodan kuluessa ja poliittista tahtoa sen kunnostamiseen ei ole ollut aiemmin. Ei tule mieleen, että muualla Euroopassa olisi naapurimaiden pääkaupunkeja, joiden välillä ei ole suoraa, nopeaa junarataa.

Maiden ja erityisesti kansojen välisestä ristiriidasta kertoo vaunujen järjestely. Serbeillä on oma vaunu. Myös Bosnian serbeillä on omas vaununsa, joka ei jatka serbien aluetta pidemmälle. Kolmas vaunu on Sarajevon rautatieyhtiön omistama. Juuri tällaiset asiat tekevät alueesta kiinnostavan.

Uutinen lyhyesti suomeksi ja vähän pitemmin englanniksi.

Maahanmuuttajanainen rajalla

Olin tänään ajatuksia herättävällä luennolla. Aiheena oli venäläiset maahanmuuttajanaiset Pohjois-Karjalassa. Kiinnostavaa oli erityisesti rajan ylitys ja raja-alueella asuminen.

Tässä muutama kiinnostava huomio:

-Jos olet nuori nainen ja haluat ylittää rajan Venäjältä Suomeen, voi viisumin saaminen olla tavallista hankalampaa, koska sinun oletetaan tulevan Suomeen prostituoiduksi.

-Jos asut Suomessa ja olet kotoisin Venäjältä sinun ei kannata puhua yleisillä paikoilla, ei suomeksi eikä venäjäksi. Muuten leimaudut kielen tai korostuksen takia "postintuomaksi".

-Rajan läheisyys antaa mahdollisuuden kotimaassa vierailuun, mutta aiheuttaa myös tietyn velvollisuuden tehdä niin.

-Pohjois-Karjalan asettaa omat rajoituksensa elämälle. Välimatkat ovat pitkiä, työttömyys on suurta ja rasistinen suhtautuminen on arkipäivää.

-Suomalaisten ystävien hankkiminen voi olla hankalaa. Venäläisten maahanmuuttajien verkostot keskenään ovat kuitenkin laajat.

-Vaikka rajaa ylittäisi säännöllisesti, siitä tuskin tulee "arkea" rajan ylittämiseen liittyvän epävarmuuden ja byrokratian vuoksi. Pelko rajan avoimuuden muutoksesta.

Jollain tavalla luentoa kuunnellessa tuli mieleen M:n inkeriläisen mummon tarinat Suomeen muuttamisesta sodan aikana. Hänen mukaansa kaikkea venäläiseksi leimaavaa oli tuolloin tietoisesti vältettävä (venäjän kielen käyttäminen, suomalaisille epänormaali fyysinen läheisyys, kuten ystävien halaaminen yms.).

Herättää kysymyksiä. (Ehkä jopa tutkimuskysymyksiä.)

Lähialuematkailua?

Kamalasti tekisi mieli reissata. Kesäisen reilin ja etenkin keväisen Skotlannin ympäri matkaamisen jälkeen on hiilidioksidireppuni vaan aika täynnä. Onneksi on olemassa Venäjä tuossa naapurissa. Pohjoisen Venetsiaan, Pietariin kiinnostaisi mennä.

Juna Pietariin maksaa halvimmillaan 60 euroa. Halpoja hostelleja löytyy aivan ydinkeskustasta. Sitten tarvitaan vielä viisumi. Eihän se ilmainen ole, mutta sen hankkimista olen suunnitellut jo kauan. Sitten voisi käydä helposti Karjalassa myöhemmin.

Tämä syksy on ollut hyvin Venäjä-pitoinen. Venäjä ja rajatutkimuksen sivuaineopinnot, venäjän kielen opinnot. Uutisissa tuntuu olevan päivittäin asiaa Venäjästä. Ja kaiken lisäksi olen ajatellut hakea sinne seuraavaksi lukuvuodeksi vaihtoon. Niinpä.

Uusivuosi Pietarissa?

Matka kuvina

Tässä hiukan kuvia matkalta. Vierailimme Varsovassa, Bratislavassa, Belgradissa, Sarajevossa, Salzburgissa, Venetsisassa, Ljubljanassa, Bledillä, Splitissä, Plitvicessä, Zagrebissa, Budapestissa, Berliinissä ja Köpiksessäkin vietimme yön. Kuvat ovat tosin päinvastaisessa järjestyksessä.

Hostellimme Köpiksessä

Hassu viesti

Muuri

Berliinin vesiputket

Holokaustin muistomerkki Budapestissa

Roska Tonavassa

Kasvitieteellinen puutarha Zagrebissa

Zagreb

Plitvicen järvet

Split

Bled

Silta Ljubljanassa

Kolmoissilta

Seinäkirjoituksia Ljubljanassa

Venetsiasta

Sarajevo

Sarajevon ruusu

Silta, josta Ensimmäinen Maailmansota alkoi

Ikuinen tuli Toisen Maailmansodan uhrien muistoksi

Näkymä Belgradin linnoitukselta

Titon hauta

Bratislava

Varsovasta

Köyhä Eurooppa

Ei olekaan tullut hetkeen kirjoitettua tänne. Tänään tuli jonkinlainen inspiraatio.

Rich White Guy Dies. What about all the kids in the ghetto? Näin totesi eräs ystäväni viimeöisestä uutisesta. Kliseistä, mutta tottahan se on. Me kaikki järkytymme suunnattomasti tämän yhden kuuluisan miehen kuolemasta, mutta ne kaikki lapset, jotka kuolevat päivittäin köyhyyden, ruoanpuutteen tai huonon hygienian seurauksena eivät juuri päädy otsikoihin. Tai päätyvät he toisinaan uutisiin lukuina ja tilastoina, jotka olemme oppineet ohittamaan pienellä kauhistuksella ja syyllisyydentunteella. Liian isoja asioita ratkaistaviksi, että niillä viitsisi järkyttää mielenrauhaansa.

Euroopan unionin laajentuminen on kuitenkin tuonut pieniä maistiaisia köyhyydestä meidän omaan elämäämme, puhtaan ja viattoman Skandinaviamme kaduille. Tilanteeseen suhtaudutaan lähinnä epäuskoisesti, eihän meillä Euroopassa ole köyhyyttä. Ne oikeasti köyhät asuvat Euroopan rajojen ulkopuolella. Nämä kerjäläiset ovat täällä vain paremman elintason perässä, ne ovat vain niitä ”suhteellisesti köyhiä”.

En tiedä teistä, mutta itse olen viimeisen kahden viikon aikana lukenut lehdistä ja muualtakin mediasta aivan valtavasti eurooppalaisesta köyhyydestä. Kyseiset artikkelit ovat koskeneet lähinnä Romanian romaneja, koska on taas kesä ja he ovat palanneet katukuvaamme ja siten muutenkin agendalle. Silmiini on myös osunut mm. artikkeli albanialaisten lasten köyhyydestä ja etenkin korkeasta lukutaidottomuudesta (Euroopassa!) sekä Unkarin romaneista, joista osa asuu luolissa. Ihan oikeasti, artikkelin mukaan osa Unkarin romaneista asuu luolissa! Euroopassa.

En usko, että kukaan voi ohittaa tällaista köyhyyttä ihan vain ”suhteellisena köyhyytenä” (jolla ainakin Suomessa yleisesti vähätellään joidenkin olematonta tulotasoa), kyllä se ainakin minusta kovin absoluuttiselta kuulostaa. Ilman lukutaitoa ei elintaso nouse ja köyhyys säilyy. Eikä tämä köyhyys ole mitenkään kaukana meistä. Pitääkö jonkun unkarilaisen asua luolassa, kun meillä Suomessa on lähes 500 000 kesämökkiä?

Eurooppalainen köyhyys on sen verran lähellä ja onneksi äärimmäisissä muodoissaan sen verran pientä, että en usko näiden ihmisten tilanteen parantamisen olevan hankalaa. Onneksi jotain jo tehdään, kaikkiin artikkeleihin oli liitetty edes pieni maininta toimenpiteistä joita näiden ihmisten eteen tehdään. Romaanien oikeuksia yritetään parantaa, albaanilapsia opetetaan lukemaan ja Unkarin romanien luolia korjataan.

Köyhyys Euroopassa tulisi kuitenkin ottaa kunnolla esille Euroopan Unionissa. Nämä maat on jo otettu jäseniksi, joten millään jäsenyysehdoilla ei tätä tilannetta enää paranneta. Nyt vastuu on koko Euroopan Unionilla, jokaisella jäsenmaalla ja niiden kansalaisilla. Tietenkään unohtaa ei sovi sitä äärimmäistä köyhyyttä Euroopan ulkopuolella. Ei sovi myöskään vähätellä Euroopan muita köyhiä, niitä joiden ei kuitenkaan tarvitse asua luolissa ja jotka osaavat lukea. Niitä suhteellisesti köyhiä.

Ponien valtakunta, Part 2.

Maanantaina lähdimme liikenteeseen aamupalan jälkeen. Otimme bussin vain kuuden mailin päässä sijaitsevaan Scallowayhin. Ilma ei ollut enää mikään ihana, satoi kaatamalla ja tuuli aivan tuhottomasti. Scallowayssa kävelimme aikamme ympäriinsä ja sitten ”linna-klubin” jäsenistö halusikin jo vierailemaan linnaan. Haimme linnan avaimen erään hotellin respasta (tietenkin hotellin etsiminen kesti tovin jopa pikkukylässä) ja menimme sinne pitämään ja sadetta. Sateen pitäminen ei tosin oikein onnistunut, koska vain kellarissa oli katto jäljellä. Scalloway Castle on rakennettu 1600-luvulla raakuudestaan tunnetun Orkneyn jaarlin, Patrick Stewartin toimesta. Linna oli kaikin puolin hieno ja sen inspiroimana innostuimme Birten kanssa leikkimään kuningatarta parvella.

Päivän suunnitelmaan kuului mennä muuallekin läntisellä pääsaarella, mutta jostain syystä saaren loistava bussiliikenne ei ollut kovin vilkasta aamupäivästä. Niinpä päätimme ottaa bussin takaisin Lerwickiin ja tutustua pääkaupungin nähtävyyksiin. Jäimme bussissa pois jo kolme kertaa ohittamamme Clickimin Brochin kohdalla ja menimme viimein tutustumaan siihen. Broch on siis kivikaudella kivistä rakennettu talon tapainen rakennelma. Niitä löytää ilmeisimmin vain Skotlannista. Olimme nähneet jo vastaavia edellisenä päivänä, mutta tämä oli kaikista suurin ja vaikuttavin. Aikamme Brochia tutkailtuamme päätimme suunnata keskustaan, joka oli meille vielä aika vieras. Keskustassa vierailimme toffee- ja saippuakaupassa. Mukaan tarttui viskin makuista toffeeta ja merilevästä tehtyä shampoota. Sitten vielä pikainen silmäys linnoitukseen nimeltä Fort Charlotte, joka oli rakennettu 1600-luvulla suojelemaan hollantilaisilta (tietenkin ne valloittivat ja polttivat sen lopulta). Linnoitus oli aika kunnioitusta herättävän kokoinen.

Sitten pikaisesti hostellille hakemaan tavarat ja lauttaa odottelemaan. Matka Orkneyn pääsaarelle kesti noin 7 tuntia, perillä olimme siis puoliltaöin. Merellä oli aivan mieletön myrsky ja laiva hyppi ja heilui aivan mielettömästä. Katsokaas miten korkeita aaltoja. Kuvissa laivan ikkuna ensin ja vajaata sekuntia myöhemmin. Itse päätin alkaa nukkumaan huonon olon välttämiseksi. Herättyäni ihmettelin missä Birte on. Olin ihan varma että se oli tippunut mereen, koska viimeksi näin sen ulos tupakalle menossa yli kolme tuntia aikaisemmin. Lopulta löysin tytön nukkumasta käytävältä wc:n oven vierestä. Sillä oli vissiin ollut vähän huono olo eikä siis ollut uskaltanut lähteä kauemmaksi wc:n luota. Onneksi olimme jo melkein perillä ja myrskykin alkoi laantua.

Minä olin vastuussa Orkneyn hostellista. Olin jo aikaisemmin ylpeillyt hienolla kartalla, jonka olin piirtänyt satamasta ja Kirkwallin kaupungista, koska hostellille ei ollut kävelyohjeita netissä. Satamassa ihmettelimme aikamme ja melkein hyppäsimme keskustaan menevään bussiin. Karttani mukaan hostelli oli kuitenkin ihan lähellä, joten päätimme kävellä. Kävelimme ja kävelimme ja samalla ihmettelimme missä kaikki kartassa näkyvät tiet ovat. Lopulta reilun mailin päässä törmäsimme teollisuusalueen karttaan, jossa näkyi tuttuja tiennimiä. Selvisi, että kaupungissa oli ainakin 2 satamaa ja me tietenkin saavuimme siihen keskustan ulkopuolella olevaan ja hostellimme oli kaupungin keskutassa. Olin tietenkin olettanut meidän saapuvan siihen keskustassa olevaan satamaan. Hyvähyvä. Matkaa ei onneksi ollut kuin yhteensä reilu kaksi mailia ja ei edes satanut. Tuuli kyllä meinasi aina rinkkaan tarttuessaan suorastaan kaataa meidät. Tietenkin kävelimme ensin hostellille johtavan tien ohi, koska hieno karttani ei ollutkaan kovin tarkka. Tässä vaiheessa Pietari vähän kommentoi naisten kartanlukutaitoja.

Hostelli oli aivan mahtava! Se oli ilmeisimmin avattu vain kuukautta aiemmin ja kaikki oli uutta ja hienoa. Kulutimme vielä tunnin tai pari suunnitellen seuraavaa päivää ja sitten menimme nukkumaan ihanan pehmeään sänkyyn. Mahtavuutta.

Kotimatkalla

Viimeinkin Suomessa. Tai oikeastaan olen jopa hiukan ajoissa, koska vasta perjantaina on ohjelmaa. Mutta olihan taas reissu.

Matkaan lähdin siis Pietarin, Oululaisen pojan kanssa torstaina illalla. Juna saapui Lontooseen hiukan ennen puoltayötä ja siitä sitten ajoimme taksilla Pietarin kaverin luokse, joka oli muuttanut Lontooseen paria päivää aikaisemmin. Täydellinen ajoitus. Siellä tapoimme aikaa muutaman tunnin ja sitten bussilla takasin keskustaan odottamaan junaa Brysseliin. Junamme lähti siis jo ennen kuutta, koska aamun ensimmäinen juna on halvin ja olemme köyhiä opiskelijoita.

Brysseliin saavuimme siis ajoissa ja otimme suoraan junan Amsterdamiin. Junamatkat menivät melkein kokonaan nukkuessa. Hiukan ennen Amsterdamia seuraamme liittyi Amsterdamissa asuva poika, joka sanoi junan menevän lentokentälle. Meidän pitäisi siis hypätä ulos seuraavalla pysäkillä ja vaihtaa keskustaan menevään junaan. Teimme työtä käskettyä. Asemalle meille selvisi, että kyseinen juna meni eteläiselle rautatieasemalle, juurikin sille jolle olimme matkalla. Ei siis auttanut kuin odottaa seuraavaa junaa, joka onneksi tulikin melkein heti. Kannattaa uskoa paikallisia (tai sitten ei).

Amsterdamin eteläisellä asemalla ei ollut säilytyslokeroita ja meitä neuvottiin ottamaan metro seuraavalle asemalle, josta sellaisia löytyisi. Tietenkin ajoimme ensin väärään suuntaan. Tässä vaiheessa tuli hiukan ikävä naapurimaa Saksaa, jossa kaikki on niin helppoa ja toimivaa. Saatiin jätettyä tavarat säilöön ja otimme metron keskustaan (tällä kertaa jopa ilman mitään säätämistä). Aamukahvien ja pienen kävelyn jälkeen taisimme jo molemmat olla aivan rakastuneita kaupunkiin. Yritimme kysellä hostelleista majapaikkaa mutta kaikkialla oli täyttä. Koska aikaa oli vain yksi päivä (junamme Hampuriin lähti 9 aikaan illalla), totesimme että kaupunkia näkee parhaiten kanaaliristeilyllä. Risteily oli loistava, vaikka istuimmekin ulkona ja jäimme paitsi selostuksesta. Risteilyn jälkeen nautimme oluet tunnelmallisessa pubissa, suunnittelimme matkaa eteenpäin nettikahvilassa ja katselimme vielä vähän kaupunkia. Totesimme, että tänne on pakko palata ajan kanssa.

Sitten lähdimme hakemaan tavaroita rautatieasemalta. Siellä meille selvisi, että Pietarin matkalaukku oli varastettu lokerosta. Oli tapahtunut jonkinlainen sekaannus lokeron sulkemisessa, koska lokerot maksettiin ja suljettiin automaatilla, ei avaimella niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Henkilökunta neuvoi meidät päärautatieasemalle poliisin puheille, koska he eivät kuulemma voineet asialle mitään. Päärautatieaseman poliisit olivat kiireisiä ja halusivat palata asiaan seuraavana päivänä. Lopulta he tajusivat, että emme ihan oikeasti voi jäädä kaupunkiin yöksi ja käskivät lähettää sähköpostilla tiedot mitä oli tapahtunut. Tässä vaiheessa olimme tietenkin missanneet junan Hampuriin.

Aikatauluista kysellessämme meille väitettiin, ettei Hampuriin mene enää junia. Tiesimme, että niitä menee, ne eivät vain ole suoria. Ei vain ollut kirjoitettu aikatauluja ylös. Ei siis muuta kuin puhelu tietotoimistoon (Sannille). Tietotoimiston mukaan seuraava juna lähtikin reilun tunnin päästä, tietenkin taas eri asemalta. Kaiken tarpeellisen tiedon vaihdoista ja muusta sain tekstiviestinä puhelimeen samaisesta tietotoimistosta. Loistavaa.

Matkaan kuului monta lyhyttä junaa: ensin Alankomaiden ja Saksan rajalle, sitten rajan yli ja 4 tunnin odottelu keskellä yötä pienellä rautatieasemalla Saksassa, aamuyöstä juna Münsteriin ja sieltä juna Hampuriin. Tässä vaiheessa matkaseura yritti vähän kitistä matkan rankkuudesta. Minun mielestäni junan odottelu keskellä yötä on elämys, joka kuuluu tällaiseen tapaan matkustaa. Olihan se tosin vähän outoa, ettei asemalla ollut mitään odotuskoppia. Jouduimme siis odottamaan junaa taivasalla

Hampurista jatkoimme suoraan Köpiksen kautta Malmöön. Siellä tapasimme Pietarin serkun ja parin tunnin päästä jatkoimme matkaa Göteborgiin. Göteborgissa jouduimme viettämään kaksi yötä, koska pohjoiseen menevät junat olivat täysiä. Göteborg on sitten ihana kaupunki! Yövyimme samassa hostellissa, jossa olin yöpynyt ennen joulua. Hostellista löytyi sauna, jonka varasimme itsellemme heti. Kävimme ostamassa parit saunakaljat ja vähän ruokaa ja sitten saunomaan. Ei varmaan tarvitse mainita miten mukavaa oli päästä kunnolliseen saunaan ensimmäisen kerran joulun jälkeen. Koska olimme suomalaisia, saimme 3 tunnin saunan 1 tunnin hinnalla, loistavaa.

Seuraavan päivän kiertelimme kaupunkia ja puistoja. Kävimme myös oluella brittipubissa. Oli varsin mukavaa nukkua oikeassa sängyssä pari yötä. Sitten junalla Tukholmaan jossa hyppäsimme pohjoiseen menevään yöjunaan. Pietarin toiveesta maksoimme 20 euroa ylimääräistä, että saimme makuuvaunupaikat. Hytissämme tapasimme suomalaisen miehen joka oli asunut vuosikaudet Ruotsissa. Hän oli menossa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Suomeen nostamaan eläkettään. Mies oli kova puhumaan ja hiukan viinaan menevä, joten Pietarin ollessa tylsä (meni heti nukkumaan) päätin mennä miehen kanssa ravintolavaunuun oluelle. Ravintolavaunussa tapasimme mukavaa porukkaa, mm. äidin ja tyttären, joiden kanssa keskustelimme ruotsi/englanti/suomi sekoituksella. Pitäisi kyllä tuota ruotsia harjoittaa enemmän, ettei tarvitsisi alkaa englantia sotkemaan sekaan. Muutaman tuopin jälkeen pöytäämme istahti lomalla oleva vanhempi britti-pariskunta. Arvatkaapa mistä he olivat kotoisin? Glasgow’sta tietenkin ja mies oli vielä sosiologi. Eikä siinä kaikki. Vähän aikaa juteltuamme selvisi, että hekään eivät halua lentää ympäristösyistä ja hekin rakastavat matkustaa hitaasti. Maailma on pieni.

Seuraavana aamuna aikaisin saavuimme Luulajaan. Aamukahvien jälkeen jatkoimme bussilla Haaparantaan ja sieltä bussilla Ouluun. Oulussa kävimme tuopilla vaihtarikaverimme Mikon kanssa, joka oli juuri palannut Glasgow’sta. Mikko oli tehnyt minulle ihania eväsleipiä ja niiden kanssa hyppäsin Jyväskylän bussiin. Illalla puoli yksitoista olin kotona, viiden päivän rennon matkustamisen jälkeen.

Ponien valtakunta, Part 1

Tässäpä ensimmäinen osa Shetlannin ja Orkeyn saarien matkasta. Seuraavat osat saatte joskus myöhemmin. Linkitin taas Pietarin kuvia, kannattaa katsella niitä vähän enemmänkin, jos on aikaa.

Matkaan lähdettiin aamupäivästä lauantaina Birten ja Pietarin kanssa. Onneksi lähtö ei ollut kamalan aikaisin, koska perjantaina kävin kuokkimassa eräiden suomalaisten vappuisia grilli-bileitä ja kotiudun vasta kahden jälkeen, vaikka olin muka lähdössä kotiin jo ennen puoltayötä. Tapasin uusia ihania ihmisiä eikä millään olis malttanut lähteä kotiin, vaikka tavaratkin oli pakkaamatta.

Bussissa Aberdeeniin nukuin melkein koko reilun kolmen tunnin matkan. Aberdeenissa käytiin vähän katselemassa kaupunkia, koska lautan lähtöön oli pari tuntia. Aurinko paistoi ja teki harmaasta kaupungista lähes miellyttävän oloisen. Sitten lauttaan ja kannelle aurinkoa ottamaan. Päälle piti laittaa melkein kaikki mukana olevat vaatteet, että jotenkin tarkeni olla kannella. Lopputuloksena auringossa poltetut kasvot.

Laivamatka Shetlantiin kesti 14 tuntia. Laiva on ehkä maailman tylsin paikka olla jumissa noinkin kauan, niinpä nukuin melko suuren osan ajasta. Matkaseura vähän valitti epämukavasta lattialla nukkumisesta (tietenkään meillä ei ollut hyttiä), mutta itse ainakin nukuin oikein loistavasti. Voinhan tunnetusti nukkua ihan missä vain.

Aamulla seitsemän maissa saavuimme Lerwickiin, Shetlannin pääkaupunkiin. Hostelli oli onneksi melko lähellä satamaa ja päästiin suihkuun ja aamupalalle sinne. Ensin piti vaan löytää ruokakauppa, niitä kun ei kylässä ollut liian monta. Sitten bussilla kohti pääsaaren eteläisintä osaa. Matka ei ollut kuin reilu kymmenen mailia mutta kesti melkein tunnin, koska tiet olivat melko pienet ja mutkaiset.

Maisemat bussimatkalla olivat aivan käsittämättömiä, ei siinä voinut kuin tuijottaa suu auki. Oikeesti. Mäet vuorottelivat laaksojen kanssa. Ei yhtään puuta näkyvissä, rinteet kasvoivat pelkkää kanervaa ja meri ympäröi meitä joka suunnassa. Kaiken kruunasi vapaana laiduntavat lampaat ja tietenkin ihanan karvaiset shetlanninponit. Shetlannissa asuu 300 000 lammasta (ihmisiä saarella asuu 22 000), poneja ei valitettavasti ollut yhtä paljon mutta aika paljon niitäkin oli. Pohjoisessa kuulemma ponitkin saivat laiduntaa vapaana.

Bussi jätti meidät lähelle Shetlannin suurinta lentokenttää, Jarlshofin esihistoriallisen kylän luokse. Saari on niin kapea eteläisestä osastaan, että autotie menee lentokentän kiitoradan yli, aika jännää. Jarlshof on yksi Shetlannin suurin nähtävyys. Se on pieni alue, ”kylä”, josta löytyy taloja ja talojen raunioita ainakin pronssikaudelta, rautakaudelta, piktien ajalta, muinaisnorjalaisten ajalta ja keskiajalta. Kaikki asumukset oli tietenkin rakennettu kivestä, koska puuta ei ollut saatavilla. Tämän argeologis-henkisen kierroksen jälkeen lähdimme patikoimaan kohti läheisen rinteen huipulla olevaa majakkaa, koska sieltä kuulemma löytyisi lunneja (puffin englanniksi). Ne ovat tyypillinen lintu Shetlannin saarilla eikä niitä käsittääkseni tapaa Suomessa. Varsin omituisen näköisiä otuksia olivat.

Polku kulki aivan rannikkoa myöten ja tasaisin väliajoin piti kiivetä lammasaidan yli. Ilma oli mitä mahtavin, sainkin taas poltettua kasvoni. Pysähdyttiin matkalla syömään eväitä rantakalliolle ja ihmettelemään järjettömän kokoisia aaltoja ja sekalaista romua joka oli ajautunut kalliolle. Ilman jäätävän navakkaa tuulta olisi voinut kuvitella, että on kesä. Majakalle päästyämme näimme jos jonkinlaisia lintuja ja myös niitä mainostettuja lunneja. Tässä me katsellaan lokkia, joka yrittää laskeutua kalliolle. Tapasimme myös lintuja valokuvaamassa olleen suomalaisen pariskunnan, joka oli asunut saarella vuoden verran.

Kävelimme takasin alas hiukan eri reittiä, tällä kertaa jäniksen kolojen seassa. Aika pelottavaa kävellä, kun et ikinä tiedä mistä kolosta ilmestyy jänis. Muutaman kerran pupu lähti juoksemaan ihan jalan alta, hui. Alas päästyämme löysimme kaksi (pahaa aavitamatonta) ponia laiduntamasta pellolla. Onneksi oli jäänyt vähän leipää lounaalta jäljelle. Sen avulla pääsin ystävystymään näiden pieten karvakasojen kanssa. Olivat muuten aika persoonia ja aivan viimeisillään kantavana. Halailin ja jutustelin niiden kanssa tovin. Sain myös toisen niistä melkein puremaan Pietaria, kun kerroin, että säästä rapsuttamalla ne alkaa rapsuttaa takasin. Heh. Pitkin hampain hyvästelin ponit ja jatkoimme bussipysäkkiä kohti.

Bussipysäkin viereisellä parkkipaikalla tapasimme suomalaiset uudestaan ja he tarjosivat meille kyydin takasin Lerwickiin. Kävipäs taas hyvä tuuri. Matkalla utelin kaiken mahdollisen Shetlannissa asumisesta ja saimme myös kaupan päälle loistavan turistikierroksen. Lerwickissä he jättivät meidät Tescon rantaan, jossa oli hylkeitä ottamassa aurinkoa rantakivillä. Kyllä, Shetlannissa hylkeet ottavat aurinkoa melkein supermarketin pihassa! En ollut ikinä nähnyt oikeaa hyljettä ja ainakin kyseiset yksilöt olivat yllättävän isoja. Siellä ne vaan möhisteli.

Kun nyt olimme valmiiksi Tescolla niin ostimme ruokaa ja menimme hostellille kokkaamaan. Illalla olimme liian väsyneitä menemään oikeasti ulos (jututtamaan kantapeikkoja paikalliseen). Niinpä pelasimme biljardia hostellin kamalalla britti-pöydällä (miksi biljardipöydät on aina niin omituisia täällä?) ja menimme ajoissa nukkumaan.

Sub Crawl

Aikaa Glasgow'ssa jäljellä reilu viikko. Olen jo ehtinyt hyvästellä aivan liian monta hyvää ystävää.

Tekemättömien asioiden listalla yhden tentin ja miljoonan Erasmus-paperin lisäksi vielä perinteinen Sub Crawl. Jokaisella viidellätoista metropysäkillä pysähdys ja tuoppi lähimmässä pubissa. Tämä tehdään huomenna, katsotaan jäädäänkö henkiin.