Novi Sadin talvi

Viikonlopun kissavahtina olo sai aikaan roikkuvien töiden valmiiksi saamisen. Outo olo, kun seuraavat kaksi viikkoa voisi periaatteessa vaan olla ja ihmetellä maailman menoa. En osaa pysähtyä aivan kokonaan ja siksi aionkin käyttää viimeiset viikot Novi Sadissa mahdollisimman tehokkaasti: luvassa on rentoutumista ja kavereiden hyvästelyä, tuliaisten hankkimista, pakkaamista ja omaisuuden roudaamista kavereiden nurkkiin, vielä yhden pienen kyselyn suunnittelu ja lyhyt mutta intensiivinen havainnointijakso eräässä kahvilassa. Yli vuosi sitten hajonnut rinkkakin pitäisi korjauttaa, käydä kampaajalla, hankkia kauan suunniteltu uusi lävistys ja käydä optikolla. Kaikki tuo on niin paljon halvempaa täällä kuin Suomessa. Eli onhan tässä tekemistä.




Kuten kuvasta näkyy, talvi tuli viimein myös Novi Sadiin: lunta oli pahimmillaan melkein puoli metriä ja eräänä yönä lämpötila laski melkein 30 pakkasasteeseen. Se tietenkin aiheutti vesiputkien jäätymisen melkein viikoksi. Onneksi en ollut kotona kuin pari päivää tuona aikana. On kohtalon ivaa, että putket sulivat viime yönä noin viisi minuuttia sen jälkeen kun olin pessyt hiukseni viidellä litralla vettä pesuvadissa. No, osaan taas arvostaa juoksevaa vettä tämän kokemuksen jälkeen.

Talvi on aiheuttanut kaikenlaisia ongelmia ympäri Serbiaa ja Balkania, mutta täällä Novi Sadissa lumi ja kylmyys ovat lähinnä vain ärsyttäneet ja aiheuttaneet pieniä ongelmia kulkuyhteyksiin. Pahin talvi on etelässä ja pikkukylissä, joissa ihmisiä on eristyksissä ilman ruokaa ja joitakin on kuollut kylmyyteen ja lumivyöryissä.

Novi Sadissa talvi on kuitenkin jotenkin rentouttavaa. Ihmiset ajavat paljon vähemmän autolla, koska autot ovat enimmäkseen hautautuneet lumipenkkaan ja tuskin edes lähtisivät käyntiin. Maahan julistettu hätätila (ja osin myös kansallispäivä) on sulkenut kaikki virastot, pankit, postit, yliopistot, koulut ja suurimman osan yrityksistä loppuviikoksi. Tähän pääasiallisena syynä ovat kelvottomat kulkuyhteydet ja energiapula. Ja uskokaa tai älkää, Tonava on jäässä! Se on aika uskomaton näky, mutta toisaalta ongelmallinen juttu: tulee varmasti olemaan tulvia, kun jäät lähtevät liikkeelle.

Seuraavan viikonlopun vietänkin sitten koiravahtina. Huippua, kun ei tarvitse omia eläimiä vaan voi lainata kavereilta. Josko koiran hoitaminen antaisi energiaa palata pitkästä aikaa gradun pariin.

Onneksi me emme ole niitä

Olen taas viime aikoina pohtinut sotaa, kurjuutta ja eriarvoisuutta. Varsin piristäviä aiheita kaikki. Olen myös yrittänyt käsittää, mitä me oikein tarkoitamme, kun sanomme olevamme etuoikeutettuja. On selvää, että toisilla (ryhmillä) on enemmän vaihtoehtoja kuin toisilla. Annan muutaman esimerkin.

Esimerkki 1: 90-luvun aikana Jugoslavian kansanarmeijan joukoissa rintamalle lähetettiin kuolemaan lähinnä nuoria, rahattomia maalaispoikia. Heidän ei ollut mahdollista kadota kaupunkiin sen suoman anonymiteetin turvin tai vaihtoehtoisesti maksaa matkaa rajan yli ulkomaille. Toisaalta kukaan mies tuohon aikaan ei ollut suoranaisesti etuoikeutettu (he eivät saaneet mm. lähteä maasta). Enkä usko, että naisillakaan oli kovin etuoikeutettu olo pommitusten keskellä.

Esimerkki 2: Eräänä päivänä ystäväni ojensi äitiään, että tämän tulisi kutsua romaneita romaneiksi yleisemmän, mutta halventavan nimityksen sijaan. Äitinsä asiaa vähätellessä hän sanoi "Aivan samanlaisia ja samanarvoisia ihmisiä he ovat kuin mekin. Ollaan me vaan onnellisia, että emme ole niitä." Vähän säpsähdytti, vaikka olen kuullut kyseisen lauseen ennenkin.

Ymmärrän, että hän tarkoitti tällä romanivähemmistöön kohdistuu järjestelmällistä syrjintää, jonka mittasuhteet ja ilmentymät ovat niin epäinhimillisiä ja sairaita, että niihin on hankala uskoa. Hän tarkoitti siis sitä, että meidän elämämme on harvinaisen helppoa ja mukavaa heidän arkeensa verrattuna.

Mutta toisaalta: minun korvissani tuo lause vei terän edellisen lauseen samanarvoisuuden korostamiselta. Ole onnellinen, että et kuulu Balkanin syrjityimpään vähemmistöön. Sinä olet etuoikeutettu.

Etuoikeutettu. Mitä se lopulta tarkoittaa? Ja miten siihen tulisi suhtautua? Kuuluuko siitä olla ylpeä, kiitollinen vai ehkä häpeissään? Sananakin se kuulostaa typerältä - 'etu' ja 'oikeus'.

Miltä kastanjat tuntuvat jalkojen alla?

Muutaman mutkan kautta päädyin lukemaan Anna Ahmatovan runoja, vaikka pitäisi kai mieluummin tehdä jotain hyödyllistä. Jotenkin on muuten ihan erilaista -ankeampaa- lukea noita runoja koneelta kuin kirjasta. On ne silti edelleen aika hemmetin hyviä - ja kiinnostavia. Ahmatovan lukeminen sai minut lopulta pohtimaan kastanjoita.

Kastanja on yksi lempisanoistani serbiaksi: kesten. Jostain syystä se kuulostaa ihan ruotsilta, vaikka on varmaan alunperin slaavilainen sana. Minusta se ei kuulosta yhtään serbialta, mutta on ainakin helppo muistaa. Kastanjoita päädyin pohtimaan verratessani UB:n biisiä Sinä päivänä kun synnyin ja Ahmatovan runoa, jonka pohjalta tuon laulun teksti on syntynyt. Alkuperäisestä runosta kastanjat puuttuvat kokonaan!

Olen kehittänyt jonkin hämmentävän fiksaation kastanjoihin. En halua syödä niitä, koska ne eivät mielestäni maistu oikein miltään. Joskus kuitenkin ostan niitä katumyyjiltä, jotka paahtavat niitä sellaisissa hassuissa savuttavissa grilleissä kadulla.

Kastanjat ovat jääneet kaivelemaan mieltäni aivan toisesta syystä: eräs ystäväni kertoi minulle, että hänen lempipaikkansa on hänen kaupunginosansa kadut syksyisin, koska silloin jalkakäytävä on verhoutunut maahan pudonneisiin kastanjoihin. Hänen mukaansa niiden päällä käveleminen tuntuu siltä kuin olisi irti maasta - se aiheuttaa jonkinlaisen epätodellisen tuntemuksen vapaudesta. Koska vapaus on mielestäni tavoiteltava (mielen)tila, haluan nyt aivan välttämättä kävellä kastanjoiden peittämällä kadulla. Sitä joudun kuitenkin odottamaan syksyyn.

Siksi en laita tähän loppuun Ahmatovan runoa (joka on kyllä aivan mieletön sekin), vaan Sinnemäen tekstin.

Viikkoon en puhu kenenkään kanssa
viikkoon en puhu kenenkään kanssa
istun vain kivellä meren äärellä
iloitsen vihreistä hyrskyistä

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin

Muistan aivan selvästi tien ja aidan
muistan aivan selvästi tien ja aidan
kuinka pehmeästi kiedoit
kätesi ympärilleni

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin

Balkan opettaa ihmisistä

Eräs varsin jännä asia, johon olen törmännyt täällä Novi Sadissa asuessani on taikausko. Taikausko kuulostaa vähän hassulta, mutta en tunne mitään kuvailevampaa sanaa uskolle yliluonnollisiin asioihin. En siis tarkoita uskontoa, vaan muita yliluonnollisia asoita.

Ennen tänne muuttamista, horoskooppi oli minulle vain viihdyttävä teksti, jonka voi löytää iltapäivälehden sivulta. En tuntenut ketään, joka oikeasti uskoisi horoskooppeihin. Hyvä että tiesin oman horoskooppimerkkini, saati sitten nousevia ja mitä-näitä-nyt-onkaan merkkejäni. Joskus joku saattoi kahvitauolla lukea ääneen sen iltapäivälehden horoskoopin, joka lupasi rahaa ja rakkautta ja sitten sille naureskeltiin kollektiivisesti. En ikinä joutunut oppimaan, kuinka suhtautua ihmisiin, jotka uskovat horoskooppeihin.

Entä kummitukset, henget ja muut sellaiset - no tiedättehän te nyt ne sellaiset tuonpuoleiset asiat. Ne tyypit, jotka näihin uskoo nyt ainakin on ihan idiootteja, eikö?

Entä sitten ne ihmiset, jotka sekoavat täysikuun aikaan? Ei kuulunut ystäväpiiriini näitäkään. Ehkä joku joskus valitti nukkumisvaikeuksista, mutta sen kummemmin kuun liikkeitä ei huomioitu.

Entä homeopatia? En oikein edes tiennyt mitä se on, vaikka jotkut ystäväni siihen uskoivat.

Entä oletteko huomanneet jotain jännää energiaa ihmisten välillä? Sellaista joka on erilaista tilanteesta ja ympärillä olevista ihmisistä riippuen. Siis häh? Mitä ihmeen energiaa? Näkeekö sen ihan silmillä vai mistä sen tunnistaa?

Tässä nyt muutama esimerkki aiheista, joita aloin kohtamaan päivittäin heti, kun hyppäsin ulos junasta Novi Sadissa puolitoista vuotta sitten. Minun oli opittava suhtautumaan yliluonnollisiin asioihin muutenkin kuin nauramalla päin tosissaan olevan ihmisen naamaa. Eräs ystäväni on homeopaatti, toinen elättää itsensä horoskoopeilla ja kolmas on reiki-hieroja, joten pakkohan minun oli oppia. Ja olenhan omasta mielestäni niin ihanan kulttuurirelativisti.

Lähes aina, kun kohtaan uuden ihmisen, joudun vastaamaan kysymykseen horoskooppimerkistäni. Sitten alkaa päivittely, että et sinä kyllä yhtään kauriilta vaikuta, koska et ole ollenkaan järjestelmällinen, vakava, koti-ihminen ja niin edelleen. Vastaukseni tähän on yleensä: "Ei, en varmaan olekaan, koska en oikein usko horoskooppeihin, mutta varmasti nouseva horoskooppimerkkini on joku epäjärjestelmällinen ja sekava, joka selittää omituisuuteni". Olen myös huomaamattani omaksunut horoskooppien tärkeyden. Kesällä huomasin toteavani kaverilleni "Hei wau, mehän ollaan sitten molemmat kauriita". Ihan kuin tietäisin mitä se kauriina oleminen oikeasti tarkoittaa.

Täysikuun aikaan koko kaveripiirini sekoaa. Ja vaikuttaa se myös minun elämääni, koska siihen aikaan ei voi suunnitella tekevänsä yhtään mitään järkevää. Kukaan ei nuku, kaikki kiertävät levottomasti ympäri kaupunkia ja selittävät kaiken omituisen ja typerän käytöksensä kuulla. Mikäs siinä, kyllä minäkin voin kerran kuukaudessa lomailla, olla täysin vastuuton ja syyttää siitä kaukaista taivaankappaletta. Aika nautinnollista itseasiassa.

Haamutarinat ovatkin sitten vähän hankalampi juttu. Kivahan niitä on kuunnella, mutta ei minulla ole yhtään vastaavaa tarinaa kerrottavaksi. Vähän myös pelottaa, miten joku oikeasti uskoo tuollaiseen. En ehkä osaa paikallistaa itseäni niistä, koska en ikinä ole mitään vastaavaa kokenut. Olen siis päätynyt ignooramaan ja nyökyttelemään hyväksyvästi ja ehkä vähän kommentoimaan tyyliin "onkohan tuossa nyt mitään järkeä!". Mutta eihän se lopulta ketään vahingoita, jos löydät selityksen johonkin ilmiöön henkimaailmasta, eikö?

Homeopatia onkin sitten jännä asia. Itse en ehkä alkaisi vetämään niitä aineita (ei minulla ole mitään tarvetta), mutta tunnen kyllä ihmisiä, joita ne tuntuvat auttavan. Joten mikäs siinä, jos se saa olosi paremmaksi. Uutenavuotena huumasimme ystäväni koiran homeopaattisilla aineilla ja pakko on myöntää, että se toimi. Vaikutus oli valitettavan lyhyt, mutta sen aikaa kun se kesti, ei koira pelännyt ilotulitusta ollenkaan. En usko, että koiralla voi ilmetä placebo-efektiä, joten kai tässä jotain perää on.

Tämän pitkän selostuksen jälkeen jää jäljelle vielä kaikkein epämääräisin ja minulle itselleni problemaattisin asia - energiat ihmisten välillä. En minä aikaisemmin mitään energioita pohtinut - toisten ihmisten kanssa tulet toimeen ja toisten kanssa et. Jotkut ihmiset ovat kiinnostavia, toiset eivät. Syy siihen miksi näin on ei vain aina ole selvä. Saatat tavata jonkun aivan huipun, ihanan ja samanmielisen ihmisen, mutta silti siitä puuttuu hmm, no sitä jotain. Toisaalta saatat tavata jonkun aivan todella ärsyttävän ihmisen, mutta silti nautit hänen seurastaan aivan suunnattomasti. Välillä myös riippuu ihan päivästä kenen seurassa on hyvä olla ja kenen seura tuntuu vievän kaiken energiasi.

Ehkä tämä yltiörationaalinen suhtautumiseni on vienyt minulta kyvyn aistia asioita, jotka ovat piilossa älyllisen tason alla. Tässä ei välttämättä ole kyse mistään energiasta ensinkään, mutta voihan sitä toki siksikin kutsua. Itse kutsuisin sitä ennemmin ihmisen ominaisuuksien summaksi, joka jollain tapaa kohtaa oman vastaavasi. Saatat olla aivan kaikesta erimieltä jonkun kanssa, joka kuitenkin saa sinut nauttimaan seurastaan lämpimyydellään, välittömyydellään, avoimuudellaan ja elämänasenteellaan. Tai ehkä tuo ihminen ei ole ollenkaan lämmin ja välitön, teillä ei ole mitään yhteistä puhuttavaa mutta silti viihdyt hänen seurassaan. Tavallaan kaikki kommunikaatio ei tapahdu älyllisellä, kuten keskustelun tasolla. Luulen, että tässä on nyt kyse niistä kohtaavista energioista, joista kaikki puhuvat. Ei mitenkään rationaalista, sanoisin.

Hieman summatakseni voisin siis sanoa, että olen täällä asuessani oppinut huomioimaan myös nuo "ihmisten väliset energiat" paremmin. Aina ei tarvitse yrittää löytää järkevää selitystä, kun on kyse ihmisistä. Eihän me lopulta kovin järkeviä olla.

Talvi?

Uutiset kertoo, että Suomessa myrskyää ja sähköt on poikki vähän kaikilta. Täällä puolestaan on hämmentävä keskitalvi: lämmintä on melkein 15 astetta ja lumesta ei edelleen tietoakaan. Ei minua ainakaan haittaa, eipähän kylmyys luita kolota. Ei nyt noiden sähkökatkojen osalta ihan osunut oikeaan tämä sarjis (vaikka täällä huhuja liikkuukin, että sähköntuotanto ei ole riittävää, koska joissa ei ole tarpeeksi vettä ja siksi saattaa olla talven aikana tiedossa katkoja täälläkin).

Suomeen paluuta muuten lykkäsin (taas kerran) parilla viikolla, tulen siis sinne maaliskuun puolivälissä.

Joulukuu ilman joulua

Vaikka olenkin ollut joulukriittinen (poliittisesti korrekti ilmaus sille, että en pidä joulusta enkä ymmärrä sitä) jo useamman vuoden, vasta tänä vuonna pystyn oikeasti välttämään tuon kirotun juhlan. Melko koomista tosin on, että suurin syy jouluttomuuteeni on uskonto.

Kiitos sosiaalisen median tajusin, että jouluhan on Suomessa huomenna. Täällä joulua vietetään vasta tammikuun kuudes, joten jouluhysteria, -lomasta puhumattakaan ei ole vielä kunnolla alkanut. Ehkä se alkaa ärsyttää sitten myöhemmin, mutta varasuunnitelmani on paeta katolilaiseen Kroatiaan ortodoksiseksi jouluksi. Onneksi joulu ei ole täällä niin iso asia muutenkaan.

Ihanaa, kun ei tarvitse miettiä miten matkustaa jonnekin metsään, selitellä miksi ei osta lahjoja, teeskennellä rentoutuvansa ja lopettaa elämää kolmeksi päiväksi. Älyttömän hyvä.

Balkan opettaa odottamaan

Tänään saatte luettavaksenne sekalaista ajatuksenvirtaa aiheesta 'Balkan opettaa'. Parin kuukauden päästä olisi sitten edessä paluu Suomen talveen, joten ehkä on aika tehdä jonkilainen conclusion. Onhan tämä vuosikin jo lopuillaan.

Tulin Balkanille oppiakseni, että elämän ei tarvitse olla nopeaa, stressaavaa ja hektistä. Halusin oppia nauttimaan elämän hitaudesta. Ja hidastamaan itse. Halusin myös oppia odottamaan, kärsimätön luonne kun olen. Hitauden opettelu sujuu ihan kivasti, mutta odottaminen ärsyttää edelleen.

Tiesin toki jo aiemmin, että on aivan järjetötöntä stressata hitaasti etenevistä asioista, joita et voi omalla toiminnallasi mitenkään nopeuttaa. Miksi hermoilla turhia, kun voit odottaessasi nauttia elämästä? Hermoilit tai et, asiat etenevät omalla painollaan (tai eivät). Silti aina pitää stressata.

Kuten arvelinkin, on Balkanilla eläminen ollut minulle hyvä koulu. Täällä nimittäin saa odottaa. Kyse ei ole pelkästään kolme tuntia myöhässä olevan junan odottamisesta. Tai aina vähintään sen 20 minuuttia myöhässä olevan kaverin venailusta. Tai siitä, että jengillä helposti kestää 3 viikkoa yhteen sähköpostiin vastaaminen. Olen toki tottunut elämään kaiken edellä mainitun kanssa sen suuremmin hermoilematta.

Laajemmin ajateltuna kyse on siitä, että vaikka odottaisit jotain tapahtuvaksi, se ei estä sinua nauttimasta elämästä tässä ja nyt. Olen oppinut, että yksittäinen (suurikin) asia ei voi olla kaikki millä on merkitystä. Vaikka esimerkiksi odottaisit, että joku kertoisi sinulle eksistenssisi tarkoituksen (tai jotain muuta tärkeää) voit kyllä elää ihan normaalisti sitä odotellessasi.

Olen oppinut jotain muutakin: nauttimaan epävarmuudesta. Kun jokin asia ei tapahdu heti ja nyt, se voi helposti jäädä kokonaan tapahtumatta. Vaikka kuinka odottaisit. Jollain kierolla tavalla tämän tietäminen on varsin nautinnollista. Tekee elämästä jännempää.

Yllättävää kyllä, olen viimein oppinut ennakoimaan. Jos asioista huolehtii ajoissa, ei pieni odottaminen aiheuta katastrofia. Sen lisäksi olen oppinut olemaan myöhässä. Tämä jo etukäteen tiedoksi teille siellä Suomessa.

Lainaan vielä lopuksi vanhaa sanontaa: hyvää kannattaa odottaa. Juuri näin, mutta olen huomannut, että aika usein sen jonkin tapahtuvaksi odottaminen on itseasiassa paljon parempaa kuin itse odotettu asia. Niinpä toisinaan odottaisin mieluummin vaikka loputtomiin.

Vielä en ole kuitenkaan sisäistänyt odottamisen kauneutta täydellisesti. Huomasin tämän, kun menin ottamaan tatuoinnin. Meidän piti pitää sidetaitosta tatskan päällä 2 tuntia ennen kuin saimme alkaa ihailla itse tatuointia. Ainut asia, jota pystyin ajattelemaan oli "kauanko vielä?". Pitkältä tuntui tuo kaksituntinen.

Olen yhä aika levoton luonne muutenkin. Aika harvoin pysyn samassa paikassa tuntia, paria pitempään (vertaa tavallisen kahvitauon kesto n. 3 tuntia). Täytyynee siis palata Balkanille pienen Suomi-loman jälkeen sisäistämään tämä asia ihan kunnolla.

Sunnuntai Novi Sadissa

Tyhjät aamuiset kadut
Kiireinen tori

Kirkonkellot
Valokuvanäyttelyt
Aurinko ja lämpö

Sanomalehdet
Liian monta kuppia kahvia
Selittämättömät naurukohtaukset
Pitkät päämäärättömät keskustelut

Hidas kävely läpi keskustan
Levottomuus
Vapaus

Sarajevon sydän

Olen ihan unohtanut laittaa kuvia muun uudesta tatuoinnista. Se on mun "Balkan juttu", Sarajevon sydän. Me likes. Kuvat on mustavalkoisia, koska tajusin, että käsi on aika ällöttävän näköinen asia.

Arki

Olen yrittänyt pohtia mikä ihme minut saa viihtymään Novi Sadissa niin hyvin. Tämä on hyvä kysymys erityisesti siksi, että arkielämän pyörittäminen täällä on huomattavasti hankalampaa kuin Suomessa. Ja minä kun olen ihminen, joka ei halua tuhlata aikaansa pankissa, kaupassa ja vaikka missä toimistossa jonottamiseen, saati sitten johonkin yhtä älyttömään (mutta tärkeään) asiaan kuin kaasun tilaamiseen. Nämä ihan vain muutamana esimerkkinä. Suomessa käyn enimmillään kerran kahdessa vuodessa pankissa, naapurissa on supermarket, talo on lämmin minusta riippumatta ja hella ei toimi kaasulla vaan sähköllä. Ja sen sähkölaskun maksan netissä.

Ehkä tässä kaikessa on pohjimmillaan kyse elämän pienistä onnistumisista - siis siitä, kun oppii miten näistä turhista asioista selviää helposti ja ilman suurempaa vaivannäköä. Onhan se aika hienoa, jos onnistut saamaan viisumin alle viikossa ilman jonotusta sen normaalin parin kuukauden (ja kolmen puolenpäivän mittaisen jonotuskerran) sijaan. Jollain kierolla tavalla olen myös oppinut nauttimaan arkielämän askareista. Ihmiselle, jonka jääkaappi on aina tyhjä on aika suuri asia, jos kotona kerrankin on ruokaa. Saa olla ylpeä itsestään, koska ehti ja malttoi ihan itse mennä ostoksille. Mutta silti, arkielämän pyörittäminen on vieläkin minulle varsin vastenmielinen juttu. Jos ihmisen ei tarvitsisi syödä ja nukkua (ainakaan niin usein), olisi elämä varmasti paljon kivempaa, valitan usein kavereilleni. Tiedä häntä.